"Ei … mitäs… Kun mummo liekuttaa pientä poikaakin. Hauki se pitää mummolle! Tuosta saatte. Matikka … Moksille. Missäs ne muut pennut, että hakisivat Moksia. Entäs Topi … se heinänteko! Mitäs sinä siinä ratustelet? Onkimassako ollut… Taas ne onkipelit, eihän tässä talossa tule mitään…"
"Niin", äännähtää mummokin ja alkaa kertoa, missä lapset ovat. Topi pelkää, että mummo saattaa kannella sekä aamuisesta tappelusta että ruokien konttorista ronkkimisesta. Siksipä nousee Topi lattialta ja menee ulos, sanoo Ananiaksenkin vielä olevan hevosta metsästä hakemassa, heinänvetoon. Ja muidenkin pentujen olevan vielä kotona.
"Niin, niin", jatkaa mummo. "Tässä pennut telmivät. Lapsen olivat kaataa… Missähän nyt lienevät? Leja se lienee niityllä…"
"No … kun minä tästä nyt lähden ja panen sen heinänteon heille alulle", kehaisee Juutas Käkriäinen. "Ensin otan tuon matikan… Antakoot pennut sen Moksille. Mutta minnekäs ne ovat menneet?"
Käkriäinen astelee portaille ja kuuntelee siinä, riiputtaen kitusista matikkaa, jonka hän repäisi vitsasta pois. Ja lapsiaan hän siinä huutelee.
Ei kuulu ääntä. Juutas jättää kalan portaille.
Hän menee tuvan taakse kalliolta katsomaan. Siitä näkyy lammen niitylle. Mutta ei näy sielläkään niitä pieniä, jotka antaisivat matikan Moksille.
Sitten erottaa hän kuitenkin pentujen ääniä oikealta, riiheltä päin.
Käkriäinen lähtee sinne, katsomaan, mikähän niillä nyt siellä on… Kun kuuluu sellainen ilo! Ja neuvomaan niitä töihin, isompia niistä.
Tuvan avonaisen seinän vieritse hän kulkee. Takapuolet ovat juuri seinän aukon kohdalla. Mummo katselee häntä tuvasta ja ajattelee, että siinä se on yksi heinäntekijä taas. Siihen se seisahtuu, housuntakapuolet pussillaan. Ja mitäs sillä on mustaa nuttunsa helmassa? Mummo menee läheltä kurkistamaan. Ja hän huudahtaa: