"Oli se. Enkä minä heistä sen enempää. Kaikki tapoin: paskia!"
"Hihii", nauraa Topi. "Päät poikki niin että ve-r-ri tir-rskui."
"Nii-ni!" sanoo Juutas Käkriäinen ja vetää pitkiä sauhuja. "Ettei niistä käärmeistä … ole merkkiä."
"Mistäs sitten?" kysäisee nyt Ananias, joka on niityn poikki niitettyään päässyt sille kohdalle, missä isä, Topi ja Leja ovat. Ja nyt siihen tulee pieni ja musta Sanelmakin.
"Niin mistäkö?" matkii Juutas Käkriäinen. "On sitä … muusta…"
Hän ajattelee, että on sitä monestakin. Kasteesta, ja poudasta, ja ruosteesta. Iltakasteesta arvaa seuraavan päivän poudan, ja maan toukkien väristä tietää, tuleeko sateinen kesä vai ei. Nytkin olivat toukat valkeat, tuli sateinen kesän alku, ja niin sen pitää tulla lopunkin, jos se merkki pitää. Ja jos käärmeelle antaa piipun pihkaa, niin se pöhöttyy ja halkeaa. Ja piipun piki on hyvä hampaankolotukseen. Ja ruumiin voiteluun terva kolotiin ja korpinrasvan puutteessa, vaikka siinä menee pikiöljykin, joskaan ei ole niin hyvä. Ja jos se itse paholaisen ukkotauti on tullut ihmiseen, se noppatauti, niin on syötävä nahtaliiniä. Sellaisia luonnollisiakin merkkejä … missä lieneekään. Mutta se heitä selittämään. Niitä on niin paljon. Hän on usein ennustanut ihan niinkuin kävi … jos jonkinlaisista asioista. Ja hän saa paranemaan elukkeet ja ihmisetkin, varsinkin jos ihmiset oikein uskovat. Sellainen taito se on hänellä, ja salainen tieto, joka tulee siitä, että salaisuudet antautuvat hänellekin … niinkuin ennenkin on ollut myrrysmiehiä. Ne ovat tehneet ihmeitä. Yksikin niistä, Kuikka Koponen, oli allakan lehdet rahoiksi muuttanut, ja hävinnyt hevosen häntään. Ja hyvältä tuntuu, kun ihmiset häneen uskovat, muutkin kuin kotiväki. Ja kertako hän on antanut tarvitseville oikean neuvon!
Nyt hän ei juuri oikein tiedä, mistä sanoisi tällä hetkellä olevan merkkiä. Mutta sitten hän muistaa sen elävän, jota hän oli katsellut tänä aamuna metsässä, aikoessaan lähteä Putkinotkosta pois. Ja niinpä sanoo hän verkalleen ja vakavasti, vaaleita kulmakarvojaan synkiksi rypistellen:
"Niin … mistäkö merkkiä? No, niin … kuulkaahan nyt! On sitä… On sellainen pieni eluke metsässä, kiiltävä kuin katinkulta, sikosontiaisen sukua. Se juoksee kovasti, ja se haisee kuin mikä. Siitä kuin tekee… Ja … siitä on merkkiä…"
Käkriäinen näyttää nyt siltä, ettei hän selitä enää lisää. Turhaa olisi Ananiaksen tai Topin kysyä häneltä enempää. Ja Lejakin tietää, ettei se isä: ominaan pitää…
Ja Juutas Käkriäinen sanookin nousten paikaltaan: