Rosina kadehtii ja vihaa kyllä Aina Kustavaa, mutta Vilhusen eukonkin seurasta on päästävä. Siksi Rosina tervehtii Vaskilahden emäntää. Ja Aina Kustava suvaitseekin tulla häntä kättelemään, ja kysyy taas, että onko se herra Muttinen jo kotona. Rosina vastaa ensin, ettei ole, eikä tuota tiedä, milloin se tuleekaan. Mutta yhtäkkiä hän kääntää juttunsa toisin: sanoo, että eikös se kuitenkin tulle Putkinotkoon. Joka kesä se viime vuosina on siellä aina vähän oleskellut. Se kun on niin mielistynyt siihen Putkinotkoon, lekottelupaikkaansa…! Onhan tuolla toki puita, joihin ripustaa verkkovipunsa, vaikkei muuta mainittavaa: heinämaat ovat vähäiset, eikä sellaisista pelloista saisi mikään mies kalua! Mutta eihän se Muttinen niistä, se kun tahtoo vain lekotella, herra. Ja onkia, sormenpituisia ahvenia, hihii.
Kovin iloinen ilme kasvoillaan kehuu Rosina sitten Aina Kustavan uutta röijyä. Kunnes Vaskilahden emäntä ylpeänä lähtee hänen luotaan, joidenkuiden poikain pariin, oikein kalossijalkain, kikattelemaan.
Siinä Aina Kustavan kanssa jutellessaan on Rosina menettänyt paikkansa penkillä. Mutta katsellessaan kiukkuisesti Aina Kustavan jälkeen ja sitten itselleen uutta paikkaa, on hän kuullut mainitun myllärinemännän ystävällisen tervehdyksen. Lauhkea on myllärinemäntä, vaikka on rikas sekin. Tosin alkaa hänkin kysellä, kun pyytää siinä kainostelevaa Jopia lyömään hänelle kättä, paljonkos näitä lapsia Rosinalla nyt on, ja siunailee, että heillä on niitä niin paljon, tuolla poloisella Juutaksella. Ja alkaa kiitellä Muttista: kysellä, niinkuin usein ennenkin, onko se totta, että se herra antaa heidän asua ja viljellä Putkinotkoa ilmaiseksi yhä, niinkuin ennenkin. Eikä siitä ole kuuntelemaan sen vertaa, että Rosina ennättäisi selittää, mitä ilmaisuutta se on, sillä kyllä siellä elääkseen on ponnistamistakin, ja vuokraakin on nyt maksettava. Ei, myllärin muori keinuttelee vain lihavaa ruumistaan penkillä, johon hän kutsuu nyt Rosinaa viereensä, kehoittaen muuatta nuorta poikaa väistymään ja antamaan tälle Rosinalle istuimensa. Ja myllärin muori jatkaa:
"Niinhän se kuuluu … se kauppias…! Onko se herra nyt siellä? Kuuluu harvoin olevan, ei ennättävän, raiska. Mitä se siellä tekee? Sellainen huvitalo, tuonnehan se näkyi … ruuninen, sellainen … voi, voi. Onkos sillä nyt rouvaa? Vai ei. Mistäs se sen…? Ei vai, raiskalla. Kukas sille ruuan tekee? Jos teidän kanssanne syönee… Sielläkö se mökissä syö? Ei se ylpeä, kun ei ole sellainen…"
"Eihän se", sanoo Rosina. Ja jatkaa nopeasti, istahtaen tosiaan myllärin muorin viereen. "Huushollerskahan sillä! Soutelevat sen kanssa. Meidän venettäkin kuljettelevat kaikeksi päivää. Ja tiedättekös: vieretysten ne istuvat … verangolla. Se on ihan totta, sen olen nähnyt. Ja ehkä muutenkin lienevät! Niin se on … vaikkei uskoisi!"
"Niinkö?" sanoo lihava muori ja katselee Rosinaa kummastuneesti. "Vai niin se… Hyvä se kuuluu olevan… Hyvänäkö se sitä pitää? Oikeinko se on ryökkinä? Vai nuori on … no jotain…"
"Nuori, nuori", supattaa Rosina. "Mutta mitäs siitä … herra Muttisesta. Oli sillä ennenkin rouva, sitä kiusaamassa. Ja ero siitä tuli. Mitäs … kun se makasi. Eikä osannut ommella edes yhtä lapsen mekkoakaan. Osti muka kangasta meidän lapsille. Ja sitten teki mekot lapsille. Sellaisia niistä tulikin: eihän niitä kuka iljennyt pitää pennuilla. Sellaisia … kapeita kuin kirnuja. Eikä ollut paljon hihojakaan. Mitä se olisi osannut omille pennuilleenkaan tehdä vaatteita, jos niitä olisi tullut…"
"Vai lahjaksi se antoi?" kysyy myllärin emäntä. "Kaikille tytöillekö se antoi? Niinhän se Muttinen … kuului vaatteitakin lähettäneen… Juutas se sitä siellä kylillä kertoi … ennen. No, voi raiskaa, että se herra sillä tavalla… Ottaisi nyt tämän, ottaisi raiskan. Ei narraisi! Että se Muttinen … kirjoja myö … jumalansanaa… Paljon on ostanut meidän myllärikin, kun kirjakauppiaat käyvät myymässä… Niinhän se sielunvihollinen ihmisiä… Sitä Muttista."
Perämiehen iso rahalaukku kalisee jo tuolla. Ja Rosina ajattelee, minne se Saarakin lienee mennyt? Pitäisikö sillekin ostaa lappu? Mitäpä rahaa Saaralla olisi? Ensin tervahöyrystä tullessa oli vähän, nyt on hävittänyt kaikki niihin rosseihin ja pitseihin. Pitäköön Saara itsestään huolen.
Mutta pojalle on Rosinan ainakin ostettava, puoli lappua, niin ne vaativat tämänkokoisista. Vaikkei Rosinasta olisi haittaa laivalle, jossa reissuaa joka päivä kymmeniä ja pyhinä satojakin ihmisiä, vieläpä huviajelullakin, ei olisi suurta vahinkoa laivaherroille, jos köyhien lasten annettaisiin olla mukana ilman rahanpennin ottamattakin. Ei se ongan vetovoimassa paljoa tuntuisi: se ei liioin välittäisi sellaisesta naakerista kuin esimerkiksi Jopi. Silti on Rosinasta kaukana se ajatus, että hän rupeaisi kerjäämään ilmaista kyytiä pennuilleen, niinkuin eräät muut joskus laivassa anelevat, ihan keskellä ihmisten joukkoa. Siksi alkaakin hän laskea leikkiä myllärin emännälle, kaivaessaan hiukan poispäin kääntyen rahojaan hameensa taskusta, häistä asti juhlahameena käytetyn ja vihertävän hameen taskusta. Laihanlainen on se kassa, sanomalehden kappaleeseen kääritty, sillä mikä sitä ilkesi ottaa mukaan Juutaksen suurta kukkaroa, melkein yhtä suurta kuin tuo perämiehen laukku. Sitä kaivamistaan kätkeäkseen laskee Rosina vähän leikkiä Jopista: