Väki nauraa ja ärsyttelee häntä.
Sisällä teltan nurkkamassa, joka on erotettu muusta teltasta kankaalla ja vuorattu synkän mustaksi kuin ruumisarkku, niin että se osasto on melkein pimeä, tuntisi joku Saaran tuttu, jos sattuisi siellä olemaan, ja ehkäpä onkin joku laivatyttö taikka Mesopotamian vetelehtivä nainen, tuntisi vähitellen, kun silmät tottuvat hämärään, Putkinotkon Saaran. Siellä istuu lyhyt ja paksunlainen Saara punaisessa puserossaan, istuu suu auki muhkeimmalla paikalla, vastapäätä näyttämölavaa. Laivamies, herra Eliel Persikka, on hänen vieressään. Lavalla, joka muistuttaa kaappipöytää, lekkuu pieni tuli jonkinmoisessa astiassa, aivan kuin käryytettäisiin sokerituusassa talirasvaa. Saara on tullut äsken tänne toisesta, valoisammasta osastosta, katselemasta tuon punaisen pirun ja nuorempien poikien hyppyjä paperin lävitse ja häränpyllyjä.
Nyt puuhaa pöydän takana jokin valkea, tulen valossa, mitä puuhannee. Nainen se on. Sillä on valkea paita päällä, hihaton niinkuin herrasväen paidat. Paidan rintamuksessa, helmoissa ja hihansuissa on hänellä punaisia rusetteja. Nenä on jauhotettu valkeaksi, koska se on punainen ja pahannäköinen, kuten sen toisesta pielestä huomaa, sillä siitä paistaa oikea iho läpi. Sen jauhoamisen tempun tietää Saara siltä viimeiseltä Pietarin-matkaltaan.
Tukka on naisella tuuhea ja hyvin kihara, ja se ylettää takapuolten alle asti.
"Onpas siinä tukassa ollut piippaamista! Sellaisessa on urakka!" sanoo Saara hiukan käreällä äänellään laivamiehelle, joka istuu hänen vieressään selkä kenossa ja imeskelee sormistaan lyhyttä sikarintynkäänsä. "Koko päivä siinä menee, piippaamisessa… Se on ihan totta!" jatkaa Saara. "Ruotsiakohan se sotkottaa … ei tämä venäjää ole … Huih!"
Saara kirkaisee, sillä nostamalla kättänsä, niin että musta karvatupsu näkyy kainalosta, on näyttelijätär loihtinut pöytälaatikosta valkean käärmeen, ihan kasvoilleen loikkimaan.
"Pelottaako?" sanoo laivamies vetelästi ja harvakseen hampaittensa välistä.
Saara Käkriäinen ei vastaa hetkeen mitään, osaksi jännityksestä, mitä sitten tulee, osaksi pelosta ja harmistakin siitä, että kysymys tuntuu äänensävystä päättäen leikilliseltä ja hänen vakavuuttaan pilkkaavalta. Saaran mieleen johtuu tässä melkein pimeässä ja kolkosti jännittävässä paikassa entiset jutut Kuikka Koposestakin, siitä silmänkääntäjästä ja noidasta, tässä samassa pitäjässä asuneesta… Niin äskettäin se vielä eli, että elossa olevat ihmisetkin ovat hänet nähneet ja tietävät, että hän oli paitsi muuttanut almanakan seteleiksi ja pannut mustalaiset onkimaan tuvan sillan raoista ja hyppäämään lattialla uimaan, lyömään päänsä halki lankkuihin, myöskin muuttanut kerran vuorenkukkulan ikäänkuin taloksi. Sillä tavalla se sai itselleen morsiameksi rikkaan talon tyttären, kääntäen häneltä silmät ja näyttäen hänelle omaa hoviaan. Mutta tyttöä siihen hoviin viedessään noituikin Kuikka Koponen hänet sudeksi. Näin kertovat vanhat. Ja Hiesun myllärikin, herännyt mies, on sanonut isälle nähneensä, miten Kuikka oli muninut suustaan kananmunia. Mutta ovat sillä olleet muut konstinsa, on isä Käkriäinen sanonut perheensä kesken näistä myllärin kertomuksista puheen tullen. Ja mylläriltä hän oli muka kuullut, että Kuikalla olivat olleet ne muut konstit. Kuikka, hirveän musta ja pitkä mies, oli kerran muka tunnustanut myllärille, ettei hän voi tehdä niitä temppuja, koska hänellä eivät ole ne konstit mukana. Konsteja sellaisessa tarvitaan, oli siis Käkriäinen sanonut salaperäisenä.
Tällaisissa näyttelyseuroissa kuului se Kuikkakin liikkuneen ja oppineen, poikana ollessaan.
Mutta nämä ajatukset ja sekin, että käärme kalisee, haihtuvat Saaralta kummalliseen levottomuuteen, kun näet laivamies tunkee kätensä hänen vyötäröidensä ympärille, ja sitten sydäntä sylkyttävästä pelosta kuumuuteen, sellaiseen, että… Saaralle tulee ihan kuuma, tässä ahtaassa komerossa, jossa hän tuskin saattaa tuhisuttaa nenäänsä ja sanoa, näkemättä enää luurankoakaan, joka nyt heiluu ja kalisee näkypöydällä aivan hänen edessään: