"Mitäs te nyt … älkää te…"
Mutta laivamies heittäiksen retkalleen Saaraa kohti ja kaivelee yhä häntä, ja naureskelee ja hyräilee hiljaa:
"Kun taivaalta paistaa se kirkas kuu, niin tunteet ne yhteen sulautuu… Tuossa on!"
Viimeiset kaksi sanaa sutkauttaa hän näyttelijättärelle, joka on laskeutunut lavalta, ilkoisessa paidassaan, ja kantaa pitkin katsojien eturiviä rikkua: siinä on paksuissa kupeissa kahvia, taikomalla tehtyä, viidessä sekunnissa keitettyä, tyhjästä keitettyä.
"Tuossa on kahviisi!" sutkauttaa laivamies ja pistää sikarinpätkänsä kuppiin. Näyttelijätär katsoo kuppiinsa, onkii sikarinpätkän sormillaan kahvista pois ja heittää sen laivamiehelle vasten naamaa, haastaa, sotkottaa jotain, josta Saara ymmärtää ainoastaan, että se poliisilla uhkailee.
"P—kele, jos olisi sattunut, niin kurkkuun olisin hänelle työntänyt sikarinpätkän!" huudahtaa laivamies. "Poliisilla… Saakelin h—ra, juottaa ihmisillä kuraa. Suutarin markasta… Haaleata kuraa! Entistä se kahvi on … keitettyä… Saatana."
"Sataana, sataana!" matkii näyttelijätär ärsyttelevästi, kaupaten kahviaan, ja saaden kaupatuksi senkin kupin, jossa sikarinpätkä oli. Sitten kapuaa hän taas näyttämölle temppujaan jatkamaan.
"Hullut, p—leet… Juovat kuraa!" ärähtelee laivamies. "Jospa
olisi … ööliä. Risullinen … ja kylmää. Mennäänkö pois tästä?
Maistamaan ööliä. Minä tiedän, mistä saa. Olutrännin rengiltä.
Lutmitvuorelle romeneeraamaan. Tule nyt!"
Laivamies sysää kätensä Saaran kainaloon ja alkaa rutaisten viedä häntä penkistä.
Seitsemästoista luku