Puute jatkui. Vähän työtä … eikä hän jaksanutkaan muuta kuin ajatella kohtaloaan. Kuljeksi kaduilla … ja ajatteli. Antautui sekä katkeruudesta petturia kohtaan että rahapulassa hetkellisiin suhteisiin. Entisestä asunnosta täytyi hänen muuttaa: raaka talonmies vainosi häntä siellä. Nyt sai hän kamarin jonkin eukon luona … ilkeän ja ahnaan, joka vaani häntä aina: salli hänen olla, mutta muisti vuokranmaksut silmät säkenöiden.
Kesällä, jolloin kadut tuntuivat melkein autioilta ja oli tukehduttavaa ja kuumaa, huomasi tuo eukko, ettei tyttö liikkunut enää poissa kotoa: istui vain ikkunan ääressä, kuitenkaan ulos katsomatta … istui syömättä ja juomatta. Ja hypisteli yhtämittaa tukkaansa. Nelman huonekin oli epäsiisti.
Eukko ajatteli Nelmasta voivan koitua aika harmia. Nyt tämä asukki jo naurahteli joskus kummallisesti.
Tytön vaatteetkin olisivat olleet kelpaavaa tavaraa. Ja hänen ompelukoneensa.
Eukko meni siis lääkärin luokse ja kuvaili Nelman hulluutta … lisäillen omasta päästään kaikenlaisia merkkejä siitä.
Ja sitten vietiin tyttö yhtäkkiä poliisivoimalla hermosairaalaan maaseudulle … sellaiseen, jossa pidetään parantumattomia.
Ei Nelma mielestään suinkaan hullu ollut. Mutta sen hän tiesi, että hänet tahdottiin täällä tehdä hulluksi! Väsynyt hän oli … kipeä. Välistä häntä pyörrytti hirveästi… Ja eikö hullujen joukossa ihan tosiaan voi tulla hulluksi?
Kun hän istui epätoivoissaan ja oli hermostunut siitä, että heikkopäiset ympärillä puhuivat ja tekivät ihan kauheita … kun hän istui ja nauroi ja hypisteli tapansa mukaan hiuksiaan, niin tuli hoitajatar kerran ja huudahti:
— Jaha, vieläkö pitää ajatella sellaistakin! Otetaanpas neidiltä nämä kiharat pois!
Nelmalta kerittiin tukka päästä.