Nelma kuljeksi Mimmin mukana. Muutakaan neuvoa ei hänellä ollut.
Lastaan olisi hänen välistä tehnyt mieli käydä katsomassa. Siitä varoitti Mimmi häntä: panisivat Nelman kunnalliskodissa työhön lapsen elatuksesta. Eikä Nelma tahtonut kunnalliskotiin … niin pelkäsi hän jo hermosairaalaakin.
Ja kuitenkin joutui hän vielä näiden laitosten tapaiseen paikkaan.
Kun hän ja Mimmi eräänä iltana samosivat yhdessä, suojatti ja suojelija parittain, rappiolle joutuneitten naisten tavalla, ajelivat poliisit vimmatusti heitä. Mutta viime tingassa tuli silloin pelastaja: slummisisar.
Mimmi tarjosi heti hänelle itsensä ja Nelman.
He pääsivät tänne turvakotiin. Kiipelissään oli Mimmi jo aikaisemmin vienyt Pojun tätinsä luo, eroten hänestä satakin kertaa häntä suudellen.
Mutta niin kuin Mimmi Rumfelt oli kehunut, ei hän aikonut kovinkaan pitkäksi aikaa tänne jäädä.
XVIII
Sakris Kukkelman huudahtelee itsekseen:
— Minun Nelmani … minun oma kuningattareni… Minun impeni… Minun kullan-liruni! Minä teen sinulle … huvilan.