Kukkelman rupeaakin ajamaan partaansa. Huolellisesti ja tarkoin hän sen tekee. Siisti tuleekin … ylähuuli ja leuka ihan puhtaaksi. Siinä menee aikaa, vettä kuumentaessa, veistä teroittaessa, leukaa sutiessa.
Sitten hän kampailee tukkansakin, hartioille asti ulottuvan tukkansa, tuon pienen kuvastimen edessä, joka riippuu Romeon ja Julian kuvan alla. Ihastuneesti katselee hän itseään. Ja ajattelee siinä:
Olisipa tässä … toverina … nainen. Hilsu… Tai vaikkapa vaimo..!
Mutta naiset nyt ovat kaikki sellaisia … sen hän on kokenut!
Kun hän löytäisi yhden ainoankin oikean naisen! Kunnollisen … ja siistin… Ja nuoren!
Kesken kampaamistaan katselee Sakris tauluaan … siniseen leninkiin puettua Juliaa. Ja punaiseen samettiin puettua Romeota… Julia kuultaa suloisena lamppupaperin varjosta…
Sellainen nainen jos Sakriksella olisi..! Nuori ja hento … vetreä…
Vieno kuin ruusunkukka! Viaton ja koskematon.
Muista on hän saanut tarpeekseen.
On hänellä naisia ollut! Kukaan ei arvaa, kuinka paljon hänellä oikeastaan niitä onkaan ollut. Semmoinen hän on: veitikka!
Häneen rakastuvat aivan kaikki naiset … jos hän tahtoo! Tahto: sitä vaatii ihmiseltä Sara Hustankin kirja. Yli tavallisen ihmisen tahdon kulkevaa tahtoa!