Lattea ruuhi, Sakris airoissa pihisten ja huohottaen, liukui nytkähdellen eteenpäin. Ilmestyi sauhusta huvila … loittoni ja katosi. Tuntui meren viileä ja äitelä ilma.
Katsokaa, tuolla loimahti jo kokkovalkeita … rantakallioilla… Ihana oli ilta, tyyni oli meri. Maailma lauloi, soitti ja tanssi ilosta.
Nyt teki Kukkelmaninkin mieli laulaa ja soittaa. Hän tunsi itsensä aika vekkuliksi: oli Nelman sulhanen … vai mikä lienee ollutkaan… Ja vieraskin oli hänen paatissaan, hänen eväissään: Mimmi Rumfelt… Kukkelman sanoi:
— Nyt me ollaan vetten päällä. Jos naiset tahtoo, niin nyt minä soitan teille sen Kesäillan valssin.
Mimmi vastusti:
— Jos Kukkelman soittaa, niin paatti seisattuu.
— Antaa sen vähän seisoa. Minnekää ei ole kiiru, vastasi Sakris.
Ja hän soitti Kesäillan valssin, keskellä merta, matkalla saareen.
Nelma tuli alakuloiseksi, kun Sakris soitti näin … soitti oikealla tavalla, eikä vain kurnuttanut yhtä ja samaa nuottia, niin kuin usein iltasin. Alakuloiseksi: muisteli entisiä juhannuksiaan.
Ja yhtäkkiä alkoikin Kukkelman sitten laulaa. Tahtoi hauskuttaa naisia.
Mimmi sanoi: