Kukkelman astelee vesiämpärin luokse ja valelee päätänsä vedellä, niin että tukka riippuu suorana ja keltaisena kuten oljenkorret sateessa. Sakris sieppaa tukkansa ja vääntää sitä kuin nainen, joka pesee hiuksiaan. Oli valunut vettä hänen niskaansa vyötäröille asti, ja rintamuksille…
Sitten kiiruhtaa hän ikkunan ääreen, kurkistelee kylän tielle. Kuinka monennen kerran hän jo kurkisteleekin? Ei tullut ketään. Ääniä vain kuului … mutta toisten juhannusta remuavien, miesten ja naisten. Ääniä sieltä täältä … naurua … ja hoilaustakin.
Tuo nauru oli nyt hänestä ilkeää kikatusta… Entä hoilaus: juopottelua!
Ei tullut ketään. Ei Nelma … vieläkään.
Ja nyt oli kello jo: kuinka se saattoi olla vasta yksi? Kello, jonka Sakris kaivoi liiviensä taskusta, oli kai seisattunut? Ei, vedetty se oli … se takoi kuin ennenkin.
Kamarissa kajahti ramman ärisevä nauru. Sakriksen täytyi jälleen mennä vuoteelleen.
Mitä, olisiko Nelmalle ja Mimmille tosiaankin tullut jokin oikea este?
Sitten Sakris ärähti:
— Kun menet naisen luokse … niin ota ruoska mukaasi, sanoo Sara
Husta…
Sakris oli väsynyt…
Omin silmin hän oli nähnyt Nelman ja Mimmin kävelevän noiden herrojen mukana… Sen hän oli nähnyt.