Joku pari siellä kulki ohitse. Eivät tulleet.
Kukkelman karskutteli hampaitaan. Antaa naisten kuljeskella!
Hän otti nurkasta kohennuskepin valmiiksi: sillä hän näyttäisi Nelmalle.
Niin, antaa heidän kuljeskella … pahoilla teillä! Alhaisilla ja synnillisillä teillä.
Rampa väänsi ovensa sisältä lukkoon … kaksinkertaiseen lukkoon. Äsken oli hän sen jättänyt raolleen, ottaakseen Nelman vastaan. Nyt: tulkoonpas Nelma kotiin! Ei pääsisi. Sakris makaisi sisällä Nelman vuoteessa ja nauraisi itsekseen.
Rampa nauroikin. Nauru oli lyhyt … ikään kuin hätäinen … ja hän kuunteli sitä, tuota hänestä itsestään lähtenyttä naurua, niin kuin jotain outoa… Kuunteli kasvot kattoa kohti Nelman lavalla kellottaen. Ei kuulunut enää mitään; ainoastaan huokaus ulkoa: puitten suhina.
Ovi täytyi pistää lukkoon: varkaiden varalta…
Nelma … hänen oma Nelmansa!
Jälleen soluttautui Kukkelman lattialle. Hän otti nyt uunista kourallisen poroa ja hiiltä ja riputti ne Nelman vuoteelle. Naureskeli siinä yksinään ja mutisi:
— Maatkoon nyt tässä. Maatkoon … ja tulkoon likaiseksi!