Mutta sitten ei hän itsekään voinut loikoa siinä lavalla. Hän asettui siis keinutuoliin. Ajatteli surren ja synkkänä Nelmaa.
Kyläsaaren rannassa oli Sakris jäänyt kätkemään airoja pensaaseen.
Naiset menivät muka valitsemaan kahvinkeittopaikkaa. Sakris odotteli.
Eivät tulleet takaisin. Hän alkoi koria ja harmonikkaa kantaen
tallustella sisemmälle saareen. Mutta ei tavannut naisiaan.
Sakris tallusteli … etsi kaikkialta.
Ja viimein näki hän Mimmin ja Nelman kävelemässä kolmen herran seurassa.
Kaikki he … nauroivat. Yksi pyrki taputtelemaan Nelmaa.
Kukkelman töllisteli. He juoksivat pois, herrat ja naiset, perätysten.
Nelma naureskeli.
Sakris ei haeskellut enää heitä. Hän palasi venheen luokse. Siinä hän vielä hiukan odotti. Sitten souti hän yksinään vihaisena kotiin.
Automobiili horisee jossakin. Pysähtyy ja jymsyttää… Se ajaakin pois…
Aamu sarastaa. Kukkelman istuu keinutuolissaan, silmät punaisina kuin säynäällä; hitaasti pyörähtelevät nuo kalseat silmät hänen päässään. Ja hänen naamansa on kelmeä … silmien alukset sinertävät. Poskipäät värähtelevät joskus. Naama on kuin jotain kalanlihaa.
Sellainen hän on, hupsu. Mutta sydän hänen rinnassaan vapisee tuskasta…
Varpuset pihalla tirskuvat. Ramman ruumis on niin heikko, että se tuskin pysyy pystyssä, kun hän nyt laskeutuu juomaan vettä kuivaan kurkkuunsa … ja katselemaan autiota huonetta.