Aamuinen kosteus ja kylmyys toi hänelle jollakin tavoin mieleen talvellisen konttailun.
Hän saapui pihisten ja ähkien perille. Aikoi mennä heti ottamaan kirveensä ja sahansa eteisestä, jonne hän oli ne jättänyt, ja lähteä työhön. Nuo työkalut olivatkin portailla. Hän mietti sitä seikkaa hetkisen … ja laskeutui sitten kirves toisessa ja saha toisessa kädessä puutarhaan. Kohta jatkamaan työtä: silloin ei gulashi niinkään peräytyisi!
Piti ensiksi kaataa uusi puu, leveälatvainen mänty. Sen latvus tekisi varmasti kiusaa ennen kuin pääsisi toisten puiden oksain välitse.
Sakris otti nuoran, jonka avulla hän oli viivoittanut veistämiään hirsiä, sitoi sen toiseen päähän sahan ja kirveen ja kapusi sitten käsillään ja räpylöillään mäntyyn. Nuoralla veti hän perästään sahan ja kirveen ylös. Nyt istui hän petäjässä hitaasti päätään käännellen … ja katsellen alas niin kuin varis, joka on pudottanut ruokapalansa. Alkoi sitten katkoa esteleviä oksia.
Täti tuli ulos… Hän oli aina varhainen. Hän sanoi:
— Mitäs Kukkelmanille kuuluu? Sielläkös te olette… Kas, tuoltahan
Ramperikin jo tulee!
— Kekä tulee? kysyi Kukkelman.
— Muudan Ramperi, jolle Mikko-herra antoi tämän urakan jatkamisen, vastasi täti.
Sakris ällistyi. Mikä Ramperi? Ja oliko Mikko ottanut hänet tänne?
Samassa näki hän Strandbergin … tunsi hänet. Suoraan metsästä, yli säleaidan, harppasi pitkäjalkainen Gottfrid Strandberg paikalle, kantaen kirvesmiehen laatikkoa. Hän pysähtyi tuokioksi, oli vaiti … ja huudahti sitten kovalla äänellään: