Hän katseli vuoroin muoriin ja vuoroin Strandbergiin … ylhäältä männystä, jonka oksien välissä hän oli kuin mikäkin huuhkaja: näkyi ainoastaan sekautunut tukka, suuri pää ja kiiluvat silmät. Sakris piteli kiinni oksasta ja kuukotti etukumarassa. Ei virkkanut mitään. Mutta hänen silmänsä säkenöivät.
Gottfrid Strandberg kertoi:
— Tulin tänne toissa iltana… Minulta loppuivat rahat … olin ne ryypännyt. Enhän minä sen tähden tullut, että olisin Kukkelmanilta karhunnut … mutta muuten vain lystin vuoksi: pisti päähäni tänne koipelehtia … hankkia vielä lisää pirtua. Ja tarjota teillekin. Silloin … täällä tahtoivat työhön. Mitäs muuta…
Sakris hiukan huokasi.
— Ei rahoilla kiirettä mitään, vakuutti Gottfrid Strandberg.
— Ne … ne kyllä saatte, sanoi Sakris. Ja alkoi laskeutua maahan… Meni ammattitoverinsa kanssa kahville. Puhui siinä sitten vielä … kuinka hänen mielestään koirille oli rakennettava. Ja kysäisi lopulta, paljonko Strandberg oli urakasta pyytänyt. Sanoi:
— Liian halpa, ahhah! Minä olisin kyllä laskenut parisen tuhatta kalliimmaksi. Te ette usko, kuinka kovat nämä stokit on timrata…
— Ohoh … ehkä ne menevät, naurahti Strandberg.
Mikko kuului jo lähteneen Heiluvein kanssa metsään.
Mitäpäs sitten: Sakris palasi työkaluineen Krokelbyhyn.