Ja samalla se jättiläiskäsi taivaasta taasen laskeutui hänen päälleen. Sakris näki sen: se oli suuri ja musta. Nyt sen sormi kohosi … ja se uhkasi häntä. Miksi se sillä tavoin varoitteli?
— Rasputiini, kuuli Sakris kamarissaan äänen. Hän kuunteli. Itsekö hän puhui? Mutta hän heilautti hiukan kättään ja karkoitti sen äänen korvastaan.
Sen sijaan tirkisteli hän keinutuolissa, sillä lavalla ei hän nyt voinut kellottaa, ylös seinällä olevaan, koreaan kuvaan… Ja varsinkin somiin postikortteihin, joita Nelma oli kiinnitellyt tuon ison kuvan ympärille tapettiin. Hän ajatteli itsekseen:
Nelma, missä sinä olet? Oletko vaarallisessa paikassa?… Jos olen tehnyt sinulle pahaa, niin tahdon sen maksaa. Uskollinen tahdon olla aina sinulle. En minä milloinkaan huoli toisia naisia … toisia akkoja. Sinä olet kaikista parhain. Ja se mökki … täytyisi jollakin tavalla rakentaa! Nelma, mitäs siitä sanot, kun sinulle tehdään oma kamari … ja keittiö… Jos saadaan rahaa…
Sitten jatkoi hän ääneensä, muistellen mennyttä kesää, joka oli niin lyhyt:
— Se oli aikaa, se. Kelpasi moijata. Mutta nyt…
Missä ihmeessä Nelma?
Oliko hän kuollut puoskarin kynsiin? Rampa näki hänet ihan kuolleena.
Hän huudahti:
— Mutta jos sinä kuolet … Nelma … niin en minä tahdo enää elää! En, minä en voi elää. Minä menen sinun haudallesi … ja kuolen siihen niin kuin koira. Makaan siinä öitä ja päiviä … ja kuolen kuin koira.
Neljäs päivä oli jo loppunut. Rampa oli tallustellut maantielle asti katselemaan, tulisiko Nelma. Ja siellä odotellessaan tallustellut niin paljon, että hänen täytyi nojautua käsiinsä, kun hän erästä jyrkkää polkua palasi kotiin: niin ilkeästi kiusasi jaloista. Sitten hänelle tuli oikea hätä.