Sakris odotti ja odotti. Hän tunsi, että Nelma tulee. Bergmanille hän sanoikin uskovansa Nelman varmasti palaavan. Mutta Nelma ei tullut.
Sakris istuu ikkunansa ääressä, surkeana ja sinertävänä … ja tähystelee maantielle. Yöksi jättää hän ovensa lukitsematta … ja hätkähtää silloin tällöin valveille horteesta, johon hän tuokioksi vaipuu: hän on kuulevinaan eteisestä Nelman kantapäitten kapsavia ääniä.
Mutta Nelmaa vain ei…
Meni viikkoja. Rampa ei haeskellut itselleen työtä.
Kylällä ei häntä näkynyt konttaamassa.
Epätoivokseen myönsi hän nyt itselleen hyvin mahdolliseksi, ettei Nelma tulisikaan. Yhä useammin hän tunsi … ettei Nelma tulisi koskaan.
Satoi yhtä mittaa. Oli märkää ja kylmää. Ramman jalat panivat hänet konttaamaan huoneessaankin. Mutta enimmäkseen hän köllötti koukussa lavitsalla, kosteassa ja hiljaisessa mörskässään. Luki vanhoja lehtiä, joissa sekin Nelmaa koskeva ilmoitus oli … ja ajatteli Nelmaa … ja maailman asioita.
Tekikö se akka Nelmalle niin pahaa? Sakris ei oikein ymmärtänyt, oliko se ihan pahaa. Mutta Nelma vihastui siitä Sakrikselle.
Sakris antoi Nelman mennä akan luo … ja oli muutenkin ilkeä. Sitä ajatellessa tuntui kuin pahathenget olisivat liehuneet hänen ympärillään…
Päivät pimenivät.