— Hm … he eivät usko, vaikka heitä löisi lekalla päähän! sanoi kirvesmies Bergman sepälle, pörröistä tukkaansa ravistellen. — He uskovat omiaan.
— Eläköön köyhälistön tiktatuuri! kirkui joukko nuorukaisia.
Seppä sanoi:
— Siinä se on. Teidän mielenne tekisi tiktaattoreiksi? Me oltiin ennen typeriä … mutta ei niin ilkeitä kuin te.
Bergman meni huokaillen Sakriksen ohitse ylös asuntoonsa. Sakris ajatteli:
Onko … onko sitten köyhien valtio vielä huonompi kuin porvareiden? Kuinka olisi mahdollista … ettei maailma kirkastuisikaan? Olivatko ihmiset sitten … niin pahoja..?
Tuuli alkoi kohista, kuljetti pilviä, joista sade romahti. Väki hävisi katon alle. Sakris istui yhä kynnyksellä.
XXXIII
Kyyneleet valahtivat Sakris Kukkelmanin keltaisille poskille, kun hän muisteli onnen aikoja … huoletonta, kirkasta kesää, jonka hän oli viettänyt Nelman kanssa. Vuoteellaan hän loikoi, polvet pystyssä, nälistyneenä, huohottaen, kipeänä. Kukaan ei häntä hoitanut … eikä hän ketään pyytänyt eikä tahtonutkaan itseään hoitamaan. Työtä ei hän ollut etsinyt kahteen viimeiseen viikkoon … ei jaksanutkaan. Hänen naamansa oli parroittunut. Se oli ikään kuin kaventunut. Luonnostaan vetisen harmaat silmät ammottivat isoina. Kyttyrää pakotti… Jaloilla ei pitkälle kontattu…
Kyyneleet valuivat, ja hän oli onnellinen ja onneton samalla: onnellinen, että Nelma oli hänellä ollut, ja onneton, että häneltä oli mennyt Nelma, hänen ainoa ilonsa.