Jo seuraavana päivänä lähti Sakris Kukkelman tapaamaan Mikko
Suomenvaaraa.
Edellisenä iltana oli hän hyvillään. Työtä hän oli saava. Kenties kauankin kestävää työtä… Voisi olla yhdellä paikalla … ei tarvitseisi hapuilla siellä ja täällä.
Minkälainen sitten olisi koiratarha?
Minkälaiseksi hän sen suunnittelisi?
Suomenvaara ei tuntunut turhia kituuttavan.
Entä millä tavalla tämä herra oli häneen tutustunut? Harmillinen kohtaus se kyllä oli… Se, että Sakrista luultiin jänikseksi taikka ketuksi. Mutta mitäpä siitä … nyt enää! merkillistä vain, että tällä tavoin tultiin tuttaviksi.
Melkein yhtä merkillistä … kuin se unikin.
Aikoi ampua häntä ja sitten…
Sakris istui ikkunansa ääressä ja tirkisteli ulos. Keväisenä iltana hohteli taivaanranta, minkä Sakris sitä liiterirakennusten ylitse näki, kauniisti punaisena ja kellertävänä. Rakennusten päässä nyyköttävän petäjän hienot havuset värisivät hiljaa … ne muodostivat ikään kuin jonkinlaisia tähtiä: somia, neulassäteillä varustettuja nappuloita… Luonnon kauniita ja ihmeellisiä muodostelmia. Mutta taivaalla alkoivat oikeat tähdet lempeästi ja salaperäisesti tuikkaa.
Mitähän tämäkin merkitsi … että Suomenvaara oli ampunut häntä?