Loikoi päivällisen jälkeen hetken vuoteella, jonka täti oli valmistanut hänelle eteiseen. Mutta syötyään alkoi hän pukeutua. Pyhäisiinsä hän pukeutui. Sitoi kaulaansa punajuovaisen liinan. Suki tukkansa kuvastimen edessä keittiössä, jonne hän pyysi päästä… Ajeli tuolilla seisten tarkoin parran ylähuulestaan ja leuastaan. Ja sanoi lopuksi, itsepäisesti ja ilkkuvasti, menevänsä nyt katselemaan tyttöjä: viihtyvänsä erikoisen hyvin naisväen parissa.
Tuonne hän meni vanhaan herraskartanoon päin.
Mutta koska hän ei siellä nytkään nähnyt mitään, lähti hän sieltä pieneen kylään, joka oli hiukan loitompana: muutamia mustia ja kyljelleen pyrkiviä tupia … jäännökset entisen herraskartanon torpista…
Sakriksen oli koetettava näitäkin töllejä … niin kuin kalastaja kokee verkkojaan.
Hiukan ikävältä hänestä tuntui tällä kulmakunnalla… Huvilassakin ainoastaan tuo vanha ja mustiin puettu täti.
Kunhan se täti ei vain luulisi, että Sakris kaunistaa tällä tavoin itseään häntä varten? Kunhan ei luulisi…
Kukkelman on saanut tarpeekseen vanhoista…
Ja hänellehän on luvattu nuori ja kaunis.
Nyt on Kukkelman tullut keskelle töllikylän vähiä rakennuksia. Siinä seisoo hän jollakin pihalla, keväisillä roska- ja lastukasoilla. Jäykkänä ja juhlallisena … pyhätamineissaan. Kädet syvälle taskuihin upotettuina. Katsoo oikealle … kääntää ruhoaan katsoakseen vasemmalle … käännähtelee vilkkaasti kuin viiri. Vilkaisee nyt sivulleen … ja näkee jostakin töllistä tulevan ulos hameihmisen… Mutta vanha tämäkin oli.
Mereen aleneva aurinko lämmittää… Tuossa ovat kituvat syreenit jo nupulla … ja tuossa torpan nurkalla nousee maan sisästä joitakin tulipunaisia … niin kuin punaisia peukaloita. Rabarbereita ne ovat: niistä valmistetusta ruuasta pitää Sakris kovasti. Muudan hänen entinen heilansa keitti hänelle niistä usein himoruokaa.