Viimein täytyi Kukkelmanin lähteä. Mutta mikä riemu hänellä oli!
Nykyiseen asuinpaikkaansa palasi hän myöhään. Tädin oli täytynyt odotella häntä … tädin, joka aina meni hyvään aikaan levolle. Loikoilla puolittain valveilla, saadakseen sulkea oven. Nyt hän oli Sakrikselle vihainen ja motkotteli. Mutta siitä Sakris välitti vähät. Hän ei kuullutkaan muorin sanoja. Ei, sänkynsä reunalle asettui hän istumaan … ja ajatteli, joko hän huomenna saisi tavata omaa kultaansa… Ajatteli uniaan … ja kultansa kasvojen muotoja. Istui siinä hämärässä eteisessä. Kello oli kohta yksitoista illalla.
Nyt oli Sakrikselle alkanut elämä!
Nyt hänelle oli oikea nainen annettu!
Kuinka Sakris silittelisi häntä … sivelisi pienen korvanlehden alta.
Ja hyväilisi tukkaakin, tuota hohtavaa ja kiharaista.
Käsillään Sakris häntä kantaisi…
Yhdessä he asuisivat…
Missä sitten? Kukkelmanin kamarissako Krokelbyssä? No, vaikkapa siellä … jossakin … yhdessä.
Ja se … tämä viaton Julia … tekisi Sakrikselle mieleisiä ruokia, hoitaisi häntä…
Ruokana saisi kyllä olla muutakin kuin puuroa … kunhan ruoka vain tehtäisiin kasviksista. Ja milloin mistäkin kasvisaineista valmistetut ruuat olisivat vaihteluakin… Moinen hyvä kävisi päinsä … kun olisi ruuantekijä.