Siell' oli aatelisto — hitto vie! Vain pieni, silti arvoluokkaa kaksi: ylempi, alempi. Ja muisto lie mont' iltaa sekin tehnyt rattoisaksi: näkihän tuonkin, muka, jota ei nyt enää edes museoissa tapaa, ja jonka kokoilija Suurin vei. Mut millainen se oli luokka vapaa? Ylempi ensin. Muistoistani sieltä mun eteen kohta ylväs purjehtii paroonin leski, Aurore Apollonie af Silfverstierna, — hei, pois halvat tieltä! Viel' oli reipas. Lahden perukassa hän asui hovissansa ruskeassa, kaks-kertaisessa, päässä koivukujan, — loi puisto tammi-vartioston lujan.
Aurore Apollonie! Jo vaakunat lahoivat portiltaan. — Ja kuului olleen kamarit vihreet siellä, muhkeat: ma näin vaan läävän, pirtin, kartanolleen kun joskus jouduin: kovin ränstyi ne. Mut rikas oli muka! Kultaa silkkaa saleissa, kertoi kansa. Vai lie se hänestä ollut karvahinta pilkkaa! Kas, hän ties kurin! Oli alaisilleen niin saita, että sillin-kuvan toi hän renkipöydän päähän: siitä voi särvintä silmäellä nielemilleen vesille, leiville! No, puolestansa varastaa alkoi häntä oiva kansa. Niin eli yksin, hoiti sukumaita tavalla, jonka niin ja näin ol' laita.
Aurore Apollonie, — hän kiesseissään vain kerran vuoteen porvarien kemut kiers parempain. Ja sinne pystyn pään ja rinnat pöyhkät toi, reticule-lemut, naisseuraan muuhun, puodin-tuoksuvaan monesti ehkä. Nostain silmä-luonta hymysi, kahis silkkimustissaan. Ma koskea sain kättään sini-suonta. Soi hillitysti kirkas ruotsi suussaan; — hän uskoi Jumalaan ja entisiin oloihin. Ketjut, broshit paistain niin hän korkealla istui suku-puussaan, Aurore, tuo suvun vanhan — iltarusko. Vai iltarusko? Heikko tuon ol' usko sanoihin nuorten, jotka ruotsinkieltä aseena käyttäin puolsi Suomen mieltä.
Hei, chignon-niskaa! Kansan paljostoon hän katseen tuskin loi, tai hymyn antoi: se oli hälle "raakaa" — sans façon. Niin vanhaan tapaan torppareilta kantoi hän verot, — rahaa ainokaiselleen keräsi tyttärensä tyttärelle ja "vävylle", ken papin-säkkineen tais olla "armollemme" aika helle: Hän nenän kirjavaks joi, vatsan palloks, ja keinotteli, — mammonata ties tuhota kuten kuunaan aatteen mies: näet hänet svekomaaniks visakalloks ties paroonska, — ja moni muu sen koki kai luissaan juomingeissa. Mut, mies toki hän oli, — toiveitaan hän kertoi, kiitti. Ja lapset, aatteet! Armolt' aina riitti!
Moist' ylhäisöä! Ja mie, korpimaan laps, koulussa sain moisten sukuin lasten sivulla seista, sukuin aikoinaan sodassa, rauhan töissä maineekasten! Ne pojat kauniit, silmin kirkkahin, suust' ulkosalla hampaat tuuman verran, ne sai nyt, kanssa poikain torpparin, ritareiks opetella uuden herran, jok' oli ennen kannuspoika: kansa. Mut näiden tyyppein täytyy riittää jo ens luokasta nyt. Runon ahdinko ei sijaa anna. Muut jo vuorostansa. Siis alemp' aatelisto. Muistan sangen suur-sukuisen siell' Anna Loewen-Brangen, — mut, ah, ei enää ollut jalopeuran hän kämmen! Minkämoisen saikaan seuran!
Hän oli suvun vanhin. Rappioon käsissään luisui Vaskilahden talo, — pois myytiin metsää, maita, — ruohistoon puutarha peittyi, ränstyi kuisti jalo. Mut Jumalaan hän uskoi! Ikää viis jo kymmentä, — hän kuntaa juoksi aina, samosi pappilat, luo moukkain kiis, kyläili, pienet kasvot kalvakkaina. Sanoivat hänen kerjänneen niin muka! Mut hän ol' aina nöyrä, hymy-suu, — kun oli köyhä … naimaton ja … muu, — vain harvoin suvun ties, jos solvas kuka. Ja fennot, viikingit hän kunnioitti, sydämet pappein, pulskain rouvain voitti. Niin veikko-vainaan nuorta poikaa kaksi sai koulinneeksi suvun nostajaksi!
Ne pojat vaakunaansa näyttivät suruissaan, risoissaan, — ja täti vuotti ritariansa, tiesi veistäjät. Mut minä uskon: Jumalaan hän luotti, ja tottua voi tosiin karvaimpiin. Viel' "ylhäissuku" yks: Pistolecorsit, kaks neittä, — Pistelkorsiks sanottiin. Heit' usein pistelikin pojan-norssit, kun eläkkein he, pöyhkät, kitui kurjin siell' likaisessa vuokra-kopissaan mun lapsuus-kaupungissa. Karvaltaan tää pari oli viikingeistä hurjin. He uskoi Jumalaan, he noki-nenin juoks kirkossa, ja hoiti katin, penin, ja torpan poikaa ruotsikoks. Jo saivat ulaaniks Venäjälle — kostui vaivat.
Onnettomat salon siirrokkaat.
Nuo torppain pojat, tuodut hengen-työn aloille, usein elonsa on pulma. Kuin varsat väljän haan saa riimu-vyön ja suitset, aisat, — siinä muutos julma. He koulun käy. Pää, voimat oivat ois. Saa valko-lakin, alkaa kuperkeikat. Ah, uraa etsein, jos ees veri vois opastaa! Vieraat suvulle on seikat. He yksin harhaa. Mikään heille sovi ei oikein. Mut on huolten unhoitus uus elo, maljat, riemut. Havahdus: ei varaa heimolla, suur velkain lovi! Nyt pakoon! Hyv' on, nurkkakirjuriksi jos pääsee. Moni ryssän luutnantiksi, vapauden, maamme suomijoiden pariin. Niin usein aika tuhoo parhaat kariin.
Papisto.