Mut aatelista vielä. Tässä sen toin, niinkuin näitte, rahojensa mukaan nyt arvo-järjestykseen. Sellainen maan tapa silloin, — eikä siitä kukaan myös meistä varmaan närkästyä voi! Näet: rahaa, rahaa! veisaa ajan kuoro, ja ken nyt aateluutta unelmoi! Mut tulkoon sitten papistolle vuoro. Sen ajan papisto: se Jumalahan lujasti uskoi, — moukkiin ajoi se enemmän unta kuin se tahtoi ne herättää, edes palvelijoiks mahan. Se saarnas hiukkaa uutta vastaan, kasti ja vihki, kuoppas, maksut virkummasti se kokos, paisui, nukkui tunnoin hyvin. Jumala siunas laarein lisääntyvin.
Rovasti vanha, vapiseva jo monetkin vuodet haudan partahilla, — päälaell' ei vain kuu, vaan aurinko, ja kulmakarvat niinkuin niittyvilla, — pikiytyi omaan bonniin, leskimies. Ah, sepäs sairahalle herkkupala! Mut yksin nuori tuomar-herra ties, oliko otus lintu vaiko kala, kun, nähden mamselleineen viisaimmaksi, sai hänet bonniks suureen pappilaan, rovastin suvulle. Ei kuutakaan, jo ukko kosi. — Bonni ruustinnaksi pönäkäks suostui. Nyt maantiedot, ranskat voi unhoittua. Sijaan plyymit, hanskat. Ja ruustinnan luo vierait' tanssiin tuotiin. Viis kuuta vieri, varvas-kestit juotiin.
Sen rouvan onnea! Ei arvanneet kai monet moist', ei ukon virkaveikko, Malakus kappalainen, jolla veet kiers silmissä, suu pullee, vatsa keikko. Hän saarnas: "Taivahass' on torpanmaa!" ja saarnatuoliss' otti nuuskan, pärskyi, — ja rautateitä vastaan singottaa ties salamoita, että kirkko tärskyi. "Ei taivahaassa", ties Malakus Romo, "raketa rautateitä! Eikös tää… kuis … minkäs kallaist' on siis syntiä!" Ja itki, huus, löi rintaan: "Ecce homo!" Hän saarnamiehen kunniaan nous suureen, ja paljon hänen potfooreinsa juureen juoks katuvia, joiden tuskaan vahvin virvoitus oli tilkka kuuman kahvin.
Omituinen kinkeri-ateria.
Ja siihen hyvään aikaan jumaloi papistoaan se harras, kelpo kansa, — se sille rieskat, piimät, munat toi! — Ja luku-kekkereillä mahdissansa "sanctorum congregatio" papiston söi himo-ruokaa, ah, se autuudesta säteillen rokkaa pisti makohon, hm, astiasta yksikorvaisesta ja valkeesta, min nimi ranskan kielin on "vase de nuit", siis suomeks "vaassi yön." — Tään teki emännälle piruntyön Paganus kauppias, kun hartain mielin emäntä tukka-juhlaa valmisteli ja astioita ostain tingiskeli, Paganus — kerron hänest' teille vasta, — ja lakkaan pappejani parjaamasta.
Maan ja kaupungin porvareja.
Maan-porvaristo, senkin parhaastaan ol' oma kieli ruotsi; — vauraat jotkut vain suomalaiset, karheet muotoaan. Ja eräs, jonka norjan sekasotkut iäti muistan, oivin ollut lie: tuo Heiersen, mies vanha, vankka, rehti, työss' aina renkein kanssa. Sinne tie vei niittyä. Mut mäelleen kun ehti, portille, missä solki-koivut humis, niin karttaa, nalli, suurta koiraa sai, — sen kunnes kutsui Metta-rouva, tai isännän huuto: "Pluto!" sille kumis. Emäntä kahvitti. Mies suomeansa näin haastoi: "Piikana mee poikain kansa panemas värkko likoon!" Näin hän laati, kun palkka-piikaa verkonlaskuun vaati.
Ja porvarit mun lapsuus-kaupungin, — mit' usein kaihoellen muistan, missä kävelin koululaisna, haaveksin ens unet puistoin kevät-hämärissä! Nuo talot, paikoin aivan rantaan veen raketut, virtain, monten siltain saareen, — kaks kujaa nousten torin aukeuteen kapeina, portain, vääntyin moneen kaareen! Uus kirkko, ruma giraffi, kun pisti maakirkon kunta ladoks, — kuvat sen sai kappeliinsa linna ammoinen. Myös vihreen idän-kirkon vino-risti kiils siellä, lehvistöstä vaahteroiden. Siell' ilot, tuskat! Hyrräys markkinoiden, peruukit viisaat! — kirkkaat luistinkelit, — jäänlähtö, kevään huudot, pallopelit!
Sen porvaristo, tietysti myös se osalta parhaalt' oli muukalaista, — nimiltä, kieleltä. Ja mielet, ne, — olihan mieltä: monen kirjavaista sit' olikin. Mut nimet virkkaa voi: Paganus, Vinland, Reisvän, Kålrabb, Bonet — ja Kniper, Piper, Pimpler. Siihen soi lisiä ryssän-kirkon kellot monet, pomittain, rallatellen: "Kilin kalin Pilikova, Malinoffski, Krikunova, Pomiloff." Jos lisätään Pötz-Meyer, Buxenhof, niin meluun hukkuu nimiluokka alin: Turunen, Mömmö, Tallukka ja Siidoin. Ne porvarit ne paljon nukkui. Riidoin heräili pienin, lomaan ehkä peijas maamoukkaa hieman. Reimasti joi, reijas.
Hei, rommit, renskat juoks, kun kansa maat ja mannut vaihtoi tilkkaan viinarännin. — Nyt Vinland kemut hommas mahdikkaat; niiss' otti saita Kålrabb aika kännin. Mut syntyi riitaa! Kniper takaapäin nipisti Piperiä, Piper vinkas: luul' saunuri Reisvännin tehneen näin, — löi sauna-suomalaista. Reisvän rinkas ja pökertyi. Hän päivän makas silleen ja virkosi. Mut oksall' lehmuspuun kaks päivää istui lyöjä, tuumailuun syventyin veljes-murhan, synkkään dilleen. Mut Kniper viimein, jälkeen houkun, haukun, sai alas sieltä, avull' oivan naukun. — Vaan Mömmö-hihhulia uuniin pakkas bror Siidoin, "porttiin", — sitten rouvaa nakkas.