Kuin Mooseksella Michelangelon Paganuksell' on parta, päässä jakaus on keskellä. Ain' itse puodiss' on: kaks partaa, hapset valkeet heiluu, — vakaus ja leikki sinkoilee. Hän kaiken maan väen tuntee, taikka nimet muijill' antaa. Lyö tekohampaat tiskiin kidastaan ja huutaa: "Kaikkea maa päälläns kantaa! Otanko nyt myös silmät, korvat, nenän!" "Ei!" kirkuu emäntä ja juoksee pois. Mut ukko palauttaa, — ja juuri tois hän kaupan-päälliset, mut siihen tenän tekevi rouva: ryntää kauppaan, paita punainen yllä, ryssä paksu, saita, lemuva myskiltä. Ja mäiskää! Tulos: ett' ukko jörrii "baaban" tieltä ulos.

Hän kalarantaan käy Mats-kissoineen, — Mats nukkui vaakavadissa, Mats jalan ja yksinkin tais mennä ostoilleen, sikari kaulassa: toi kauppi kalan, se antoi sikarin. Mut nytpä käy sit' olallansa kantain hän. Ja käyden kas minkä näkee! Moista ei kai näy monesti, niin se tuo taas riemun täyden. Mies ajaa valkealla hevosella! "Hei", huutaa kauppias, "hei, minnes, mies, sit' ajat kalkkimasinata?" — Ties maan-ukko vastata, pään kohotella: "Kah, — pakanaa! Sen kapiteini tiennee, hän tuolla peräsalongissa lienee!" — ja Hipon häntää nosti: "Katsokaapas." — Paganus päätä raapas: "Voi sun saapas!"

"Kansa."

Kai kyllin heistä oon nyt veistellyt. Mut kansa? Silti sitä outo juopa eroitti muista, oudompi ei nyt. Se kansa, köyhä, hertas, hyvänsuopa, se syntyi, kasvoi, nai, ja nukkui pois. Se uskoi Jumalahan, — vanhaan tapaan kaas metsää kaskeks, että elää vois ens vuoteen, — pisti potattia napaan. Pois huijas maitaan, — luki joku nero virskirjaa. Verot toi se, silmiään paransi savulla. Juoks hädissään yhtaikaa popan luo ja papin: ero siin' ollutkaan ei suuri — siihen aikaan! Yks neuvoi sanaan, toinen sanan taikaan. Ihanin tieto siitä: vielä eräs kun vieri aika, verkalleen se heräs!

"Masulin."

Mut silloin, taikka vähän ennemmin, mi herra oli nimismieskin silloin! Kun selät soutain kirkko-matkoihin sovitti rahvas maksuntuonnin milloin, hän pyhänä ei vastaan ota: hän nyt lepää! Miehet parin lantin vuoksi voi vuottaa maanantaihin, pöhnäisän hän kunnes päänsä nosti. Siinä juoksi maamiehelt' turhaan kalliit kesä-hetket. Ja kolmin hevosin hän ryöstöön läks saloille, poikinensa, — näyttäjäks, millaiset "pajaarein" on huviretket: hän sieltä mennen, paitsi saatavaansa, vei lampaan, pari omaan karsinaansa: "Näet, minä tänne tullutkaan en yksin," puols ruotsalaisin kanto-"määräyksin".

Ja vanhat kertoo, miten Masulin, — kun kerran sudet seudulle toi huolen ja niitä ajamaan mies kutsuttiin talosta jokaisesta kunnan puolen, — kun metsää samottiin, ja rengas jo supistui ahtaaksi, niin vallesmannin reen luona hengähdettiin tuokio, — juoks silloin siihen isä Ales Mannin ja viestin toi, se minkä liekään tuonut, — mut lakki päässä, piippu pieless' suun! Vaan siitäkös se herra! Naukut, muun unohti, nous, huus: "Ootko ällis juonut, vai mulle puhut reuhka päässä! Alas!" Löi piipun suusta. Sata miestä salas vihansa, ukko polvistui. Kun tätä maan-ukot kertoo, huokaamatt' ei jätä!

Siirtymys nykyaikaan.

Niin Sääminkiä laulellut nyt oon pääpiirtein harvoin, kuten mulle hohtaa sen muisto. Ah, kuin Saimaan saaristoon ja kallioihin kesän päivä pohtaa, niin kaunis, lämpöinen on muisto tuo! Ja silti yhtyy mietteen vaiva tähän. Mua myöskin minne suuntas seikat nuo? Eloonko maantie viittas häilyvähän? Laps korven, uuteen piiriin viety, kyllä lien kaikkein tuttu, — silti vieras vain! Mit' otettu lie multa, jota hain? Tää turhaa! Inehmo! Sa taivaan yllä et arvoituksiin. Heitä paino moinen! Sensijaan tässä vielä tarinoinen, mitenkä vanhan muuttuneen näin, kuulin, kun äsken kävin siellä. Toiseks luulin.

Nousukas Käärmerinta.