Kuink' aika rientää! Ammoin porvarit Paganus, Heiersen läks iki-teitä, — ja Piper, Kniper, — melkein kaikki, mit elivät silloin. Viihtäin väsyneitä puut varjotkoot sen tutun kalmiston! Uus polvi nousi. Pyyteet toisen ajan! Miss' ennen viinaränni, siellä on nyt sairaala, soi helske konepajan ja rauta-, kirja-kauppain ruudut paistaa. Jo "supsiin-suomalaisuus" vuoron sai. Ei Mömmön pojat hihhuleita kai, — ja Siitois-veljet hienostusta maistaa voi ulkomaiden, kömpelöit' ei enää: pää heill' on pysty, — pystymp' ain' ei nenää. Ja ihanteet? Miks luo he seudun vaiheet? Ken arvaa, — aika uus ne laulaa aiheet!
"Barcaruola Veneziana."
Mut silti: kaupunkini, hilpeän töin se kasvakoon, ei ahtain mielin kuunaan! Syy suurin, miks niin puhtain säteiköin kuin pyhimykselläin lie, sen kruunaan? Pyhimys aulis! Juhlat Olavin! Kuu keski-kesän paistaa. Niinkuin hopee kimaltaa salmet, sillat köynnöksin… Regatta liukuu soihduin, kukka-kopee. Ja verannalle kylpylän soi kuumat säveleet Casinolla … maljat luo kevyeks sielun, runon lentää suo, — yöst' ilotulten käy jasmiinein huumat! Oi kuudan-yö! Sellaisna kerran anoi naist' ylevää mies nuori. Suu kun janoi ja mykistyi jo, — ah, jo sylins aukee. Se autuas, ken valkeuteen sen raukee!
Utopia, kansa y.m.
Se muistoin seutu! Onnen sille sois, — syyst' ivais joku: "Chauvinisti, veli!" — niin ylevän, kuin sille halajois, min kanssa ennen riemut monet eli! Ja keskell' arkein siitä haaveksii, — kuink' kerran siellä metsät vainioille suo alaa kyllin — viljaa lainehtii nuo rannat pitkät — vieretysten noille kyliä kohoo. Laakson ristii raiteet… käy tehtaat… Pirttein somain varjona hedelmä-tarhat; niinkuin kukissa työ mehiläisen, niin on tiedot, taiteet maamiehen pyyde: tuta riemun, sulon voi kukkasessa kauniin toimeentulon. Se uni, houre! Onni, että katoo, ei kauan nähdä saa, mit' aika satoo!
Nyt vanhaa parempiko kansa lie? Ken tietää! Mut myös hyväks ollut sille on aika uus. Ja muistamme: sen tie toi vasta äsken valta-tanterille! Se rahvas! Nyt ees monet virkut voi jo silmät nähdä, elon värikkyyttä; ja korviimme jos sirmakat vain soi, sit' ehkä soimaamme myös paljon syyttä! Miks kasvaa se? Sen aika yksin näyttää! — Ja viimein laulu loppuu! Nyt siis taas kuvailin, synnyin-seutu, kukkamaas! Miks lauloin, kerroin? Toiveet tuskin täyttää ees pienet tämä? Anteheks siis anon! Vikoja kaikess' on, — mut silti sanon: Maa muistoin, teinhän tehdyn rakkaudella, sun armaan kuvas tahdoin kirkastella!
Loppu ja - nöyrä kumarrus.
Miks tehty, turha ehkä, laulettu? Sen alussahan sanoin jo. Kun illoin ikävöi joskus yksin, — harhailu ja elon heitot painaa mieltä silloin, — niin viihtyy mennen aikaan armaimpaan kotoisten muistoin. Sieltä orpo kaipuu hakevi, turhaan, syitä harhaan maan. Se houkko! Inehmo! Miks aina vaipuu sun katsees taivaan arvoituksiin? Heitä ne tyyten, paino moinen! — Viihteekses vain pue lauluun kuvat muistojes, — käy kysymättä elos rikkaan teitä! Ne muistot: niinkuin laivat vilkkain viirein ne loittonee! Siis tyydy, jos ees kiirein teit jotain, — teit myös taiten, rakkaudella! — Addio madre mia, patria bella!
Heinäk. 1910.