Jää-kukkasin ikkunat kiiltää
vilun noustessa vihdoin auringon.
Ulos käyn, — lumi-vaaroilta henkäys viiltää,
sini-siintävä taivas on.
Kylä sauhuja nostaa, sen haukkuu
penit, — kaivot narajoi…
Nyt hiljaista, — halko vain kaukaa paukkuu…
Reki-virsiä kulkuset soi.
Soi jäällä, min punaan hienoon
sini-varjona piirtyy viitta-tie,
jota kohti tuo ladut kauko-tienoon, —
yli nienten haipuen vie.
Salon hongat kuuraiset aamussa loistaa, —
puut kuin tuhat jättiläis-kynttilää!
Havut kellervät huokaa, toistaa
samaa ainaista kaipaavaa sävelmää.
Salomaa! Värin-hohtava järvi-aukee!
Miks hurmata voinette niin,
kun silti tääll' iki-synkeäks raukee? —
Minut täältähän riistettiin!
Etäs outoihin vietiin ääriin,
joiden määriin ja kauneuksiin
minä jaksa en! Siellä vain vääriin
ja joutoihin vaivun maan-unelmiin!
Salo! Säihkyvä helmikuun hanki-aukee!
Kai enkeli taivaastaan
eroitettu siell' enää ei viihtyis. Niin taukee
mun kaipuuni rauhassa ei salomaan!
Pois tahdon mun toisehen puoleen,
elon pyörteesen, nautintoon!
Kunis siellä maan kaipuusen joudun, huoleen.
Niin kahtia raastettu oon.
Ah, paistavain ikkunain eessä
nyt pirteissä sukkulat lentelee!
Koti-askarten pienoisten viihdykkeessä
elo kultainen pois hupenee!
Salo kirkkona päivässä loistaa!
Tuhat alttari-kynttilää!
Ah, ei havu-urkujen virret poistaa
mun kauas voi ikävää!