Lyhyt päivä on. Vihreestä itä
jo käy sini-punertavaks.
Riens aurinko lounaasen, seuraa sitä
kuu valkeeva kuultajaks.
Puna-pilviin aurinko vaipuu
kujat kullaten, — tummuu maa.
Mut verkkaan luomensa, kelmeet kuin kaipuu,
kajo keltainen ummistaa.
Kylä nukkuu, kuutamo-hankea puikkaa
jänis tummien riihten luo.
Mun vuoteelle tähdet tuikkaa.
Aldebaran juur korkeinna tuo.
Aldebaran, Arabian tähti!
Punaisimmaks sen nähdä voin.
Sen säteissä punaisin tuska lähti, —
erämaass' unet palmustoin.
MUSTALAISET
Pilvessä taivas talvinen on, pirtissä pitkässä raukeus raskas, — ikkuna loisteeton, valkea peltojen aukeus. Miehet vuottaen murkinaa sängyn loimilla loikoo. Keskellä honkaista lattiaa haukut Hurri ja Urho oikoo rentoina selkää, jalkaa. Liedellä kaali kiehua alkaa.
Ikkunan pielessä paljahat koivun ritvat kylmässä kiikkuu. Punaiset piian-pallukat torkkuu, ja rukit verkkaan liikkuu. Emäntä pulska, ruskea-pää loikoen lehtiä lukee: joskus päätään ylentää, kyynärön tyynyihin tukee ja lasit viisaalle otsalle vieden silmää puolehen lieden.
Harmaana kuultaa arkisuus viidasta peltojen takaa. Sielussa outo on unteluus, — kaipaus vaivattu, vakaa jonnekin kirkkaasen, kauas on niin! Pois, suvimailleko? Minne? Kaupunkeihinko kultaisiin? Ah, ei tänne, ei sinne! Outoa tuntua muuta: auringost' itään ja lännemmä kuuta!
Silloinpa kaukaa kulkuset soi, koirat, hei, ylös karkaa! Kas miten virjetä Hurri voi, — kas pihamaalla sit' arkaa, kuinka se loitolta taivasta päin räiskii ja peljäten vinkuu! Mutta jo harja pörhössä näin ryntäävän Urhon: tuolla jo rinkuu vimmaa se kummulla lounais-pellon, — pauhulle kymmenen kulkusen, kellon!
Kuulikos piian-pallukat! Ikkunoihin ne juoksee, hyörii. Nousivat miehet. Ruskeat emännän silmät vilkkaina pyörii. Hetki, jo värien riemua saan, pientä vaihdetta rintani vaivaan! Mustalaisia! Tiuhanaan punaista, mustaa ja sineä taivaan pellon kummulla tie jo kiehuu, orhien palmikot, harjat liehuu.