Samassa pihaan ne porhaltaa, hei haali grammaa! päätä-pahkaa kolme orhia muhkeaa, muut ovat luuta ja nahkaa! Keikkuvat Viipurin vaate-reet, — kuin isot sängyt, vällyin ja loimin, lapset ryysyihin hautauneet, miehet pinnoin sään ahavoimin. Ukkoa, pyttyä, porsasta, akkaa, pannua, tyttöä, kannua, vakkaa!
Ensimmäisenä kuistin luo ehtii kulkusin orhi suuri, — keinuen kuormansa, huutajat tuo, — kuin iso kameeli juuri! Mustat ja vaahtoiset kyljet sen paistavat helaisin ryssän-valjain. Poika kyynärän-korkuinen solmii sen kuistiin kourin paljain, penkiltä loimella peittää, heiniä eteen heittää.
Väistyä Urhon kiukukseen täytyy eest' ylivoimaisen joukon, — Hurri ryömi jo pelkoineen piilohon kuistin loukon, — konsa nyt Himalan pirttiin jo ryntää silmin kiiluvin, kirkkain varttuva poikas-kolmikko, tuskinpa päivää virkkain. Niinkuin kissat ne uunille laukas, ruojunsa riisui ja vyönsä he aukas!
Sitten jo muijat parvenaan pirtin huuruvan uksen täyttää, rannukkaista saaleistaan paksuja korpin-nokkia näyttää. Turpeat huulet, kerkeät suut, huntuiset päät, piki-tukat, veltot ja hytkyvät lonkkaluut, parmailla Mikkelin markkina-kukat, — niinpä he päivänsä sanoo, kilvaten kahvipaikkaa anoo.
Mutta he vastuuta varro ei. Kirjava-kukkaisen silkki-saalin vanhin, Saara, jo pellille vei: siinä se kuivaa höyryssä kaalin. Nuorikot keskelle lattiaa laskevat rinnoilta pois sylilapset: pronssia on iho ruskeaa niillä, ja pikeä hapset. Kuin kotonansa ne kyykkii ja häärää, näyttäen napaa ja säärtä väärää!
Miesväki maantien mainio myös! Vaari parrakas, töyhtö-kulma, piippunsa suuren täyttö-työss' onpi jo. Poikansa silmältä julma, piiska saappaassa, pysty-pää, loistossa huiskivan kaulahuivin. Kolmas heistä ei jälkehen jää: hoilaa äänin tervein ja kuivin, — päässä korkea tsherkessi-lakki, — vyö, helat, vihreä verka-takki.
Joukossa moisessa jotakin on. On myös karhea suomalainen, lattea Matti Lennoton, kanssaan keltainen Säämingin nainen. — Mikä on pääskysparvessa tään harmajan työ varis-parin? — Sulho, hän nurkassa häpeissään, harjakset hurin-harin miesten ja mummojen piippuja rassaa; morsian toisten lapsia passaa.
Ainahan joukossa jotakin on! Romani Jalamar ylpeä, nuori! Ken siron, joustavan vartalon sametti-liiveihin sinisiin suori, jakkuhun hopea-nappiseen? Magyareiltako hän ne osti? Äsken näin hänen iskeneen silmää Tiinalle: hiukan nosti kulmia tyttö ja viisaasti hymyi. Nytpä he yhdessä pirtistä lymyi.
Jalamar Tiinalle: "Ain' olen sun! Monta jo lemmin! Ensin salaa, haavehin. Kunnes uus sytytti mun kuin yössä, myrskyssä linnat palaa! Musta hän, — valkeelta lohdun sain: kulkuset soi, käsi tokkani vyöllä! Lempeni uus: hyvyys, haikeus vain; — seuraava: hekkuma syyskuun yöllä! Haave oot, myrsky, ja hekkuma! — Rikas käyt rekeen halvan, ja turmaan, — se vikas!"
Säämingin akka, hän reslalta toi valtavan kahvipannun, huuhtoi ja täytti sen, tulta loi, osti kermaa valtavan kannun. — Miehet, ne marssivat, mahdikkaat, hoilaavat: "Isäntä, hoi, ori osta! — Kuuskymment' markkaa!" — Puolet saat! — "Ai tu guuvilligo! — Viistoista nosta!" — Kolmas: "Ash … stiil! Kakskymment' anna! Enemp' ei kannata kaakkihin panna!"