No niin: hänellä oli hallussaan se lipas, jossa jättiläisen sydäntä pidettiin säilössä.
Kuinka kävi sitten?
Tuo hiukan vinosilmäinen vieras ei poistunutkaan sieltä sinä päivänä, jolloin myrsky asettui, kuten ehkä olisi sopinut olettaa. Eikä sitä seuraavan yönkään jälkeen. Ei moneen päivään.
Aina hän kuhnaili: milloin oli mikin osa lentokonetta epäkunnossa. Taitavasti hän uteli, kuka jättiläinen oli … mutta ei vielä saanut selvyyttä.
Saharan poika metsästeli nyt riistaa paitsi itselleen ja tietysti ennen kaikkea sydämensä säilyttäjälle myöskin tuolle ilmasta laskeutuneelle. Metsästi ja taisteli … petoja ja pahojahenkiä vastaan.
Sitten kävi niinkuin siinä aikoja sitten kuullussa sadussa. Kerran, kun jättiläinen kaukana vuoristossa juuri tarttui pantteria niskaan, etsittyään sitä kallionkoloista ja ajateltuaan, että shakaalikin taitaisi olla kyllin hyvää tälle ranskalaiselle, hänen isänmaansa viholliselle, jonka silmät olivat hiukan vinot ja leveän suun huulet punaiset, kerran, kun hän oli tappamaisillaan pantterin, tunsi hän mielessään kummallista ja hirveää ahdistusta. Se ahdistus oli kuin hänen sydämessään; mutta ainoastaan sielussa täytyi sen olla, sillä eipä hänellä ollut sydäntä … tai sydän oli muualla. Niin merkillinen ja kova oli tämä ahdistus, että jättiläisen täytyi hellittää otteensa ja päästää pantteri rankaisematta menemään. Jopa oli hänen pakko lähteä heti kotiin, keitaaseen: siltä tuntui hänen rinnassaan.
Illan vaalea rusko sammui autiolla ja äärettömiin asti kolkolla aavikolla, jota hän samosi … yhä hiljemmin.
Hän kumartui portistaan sisään. Ei ollut uskoa silmiään. Sillä hänen maanalaisen salinsa ovella seisoi tuo sinipukuinen ja piti kourissaan hänen sydäntään, joka oli nyt vedetty lippaasta esille.
Eikä lippaan vartia huutanut hätää, kutsunut jättiläistä avuksi! Ei … kuninkaantytär salli kaiken tapahtua, piillen ranskalaisen takana ja katsellen vaiti marmoriportaisiin. Sitä vaikenemista saksalainen kauhistui. Mutta ranskalainen nauroi, ja hänen huulensa vetäytyivät hyvin leveälle.
Niin, vihollinen rusenteli jättiläisen sydäntä, ja keitaan isännän vihasta kohonneet kädet herpautuivat silloin tuskasta. Vieläpä käski vieras jättiläistä antamaan hänelle oman väkipuukkonsakin: uhkasi lävistää sillä tuon ihmeellisen sydämen, ellei jättiläinen lähtisi heti täältä. Näin uhaten nauroi ranskalainen uudestaan; hän oli tikahtua naurusta.