Ja Matilla oli matkassa onni: meri pysyikin tyynenä ne molemmat vuorokaudet, mitkä Köpenhaminaan asti tarvittiin. Alussa ei ollut perille saapumisen jännitystäkään. Eikähän Saksa ollut niin kovin kaukana. Melkein mukavaa oli kävellä kannella ja katsella mertä, vielä mukavampaa istahtaa välitöiksi pöydän ääreen, jossa oli paljon monilaatuisempia ruokia kuin tuolla hänen entisen ystävänsä kartanossa niinä aikoina, milloin isäntä ei ollut siellä itse käymässä; metsästyskautena siellä kyllä oli melkein yhtä hyvä kuin Helsingissä Gambrinin ravintolassa, jossa Matti oli varsinkin nuorena teoloogina istuskellut. Nyt laivalla söi Matti koko rahan edestä … niinkuin muinoin Gambrinilla oli syönyt, ensin aina toista päivää paastottuaan. Söi hartaasti, pyyhkäisten salvetilla suutaan ja nenäänsä, koska tuntui olevan nuhaa.

Bornholmin valkea viiru kuulsi vasemmalta. Matin jännitys rupesi nousemaan.

Tuli Köpenhamina, Tanskan kuninkaan iloinen kylä. Nokinenpa tämä satama olikin! Kivihiiltä ja roisketta… Mutta maihin nyt vain … näkemään Köpenhamina, ja sitten iltajunalla Hampuriin.

Matti Vahvaselkä tarttui korinsa nuoraan, sitten järjesteli hän vielä naapukkaa päähänsä. Nyt laskeutui hän varovasti alas jyrkkiä laivaportaita. Tuonne tulliin oli mentävä… Portaitten juuressa ympäröi hänet joukko miehiä … Herroja, joiden lakeissa on hopealla tai kullalla tikattu nauha. Ne puhuvat tanskaa. Mitä ne sanovat? Miehet saartavat Matin lujemmin, hän koettaa kuunnella, hänen korvissaan humisee. Mitä nämä herrat tahtovat? Passia ne varmaan tahtovat … Kuka olisi uskonut Tanskan miehiä kooltaan näin isoiksi … Matti jättää pärekorinsa maahan, kaivaa passin taskustaan. Hän sanoo ruotsiksi:

"Juu, juu, on passi."

Kaikkein suurin mies vilkaisee passiin, joka värähtelee Matin kädessä. Sitten katsoo hän ihmetellen Mattiin, hymyilee. Kuinkas nyt on? Muutkin herrat alkavat nauraa. Matti ryhtyy selittämään, että on tällä passilla lupa tulla tänne maihin, se on Suomen viranomaisten antama passi. Tuo iso mies ei välitä passista, hän heilauttaa kättänsä torjuvasti. Mitä hän nyt tahtoo? Mikä väärinkäsitys tuli tässä? Tanskaa ne kaikki puhuvat … sitä on mahdoton ymmärtää. Miksi ne ahdistavat Mattia?

Laivan toiset matkustajat, enimmät niistä Suomen ruotsalaisia, kulkevat jo laukkuineen tuolla kauempana. Ettei Matti ollutkin jo laivassa rohkaissut luontoaan ja kysynyt heiltä, kokeneilta, huonolla ruotsillaankin, mitä täällä ulkomailla on ensiksi tehtävä! Herrat Matin ympärillä naureskelevat. Matti on nolo, että hän tyrkytti passiaan heille. Mutta koska hän on nolo, niin hän lopulta suuttuukin! Hän on tulipunainen. Hän aikoo ottaa korinsa maasta, kursailematta lähteä tulliin. Mutta silloin: eikös yksi noista peijakkaista ole vienyt hänen koriaan! Se kiikuttaa sitä paraikaa ajurinrattaille! Matti juoksee hänen perästään ja kiskaisee korinsa miehen käsistä pois. Mikä runtale se tuollainen mies? Vie ulkomaalaiselta korin! Hunsvotti … pienessä Tanskassakin.

Se mies tarttuu nyt ajurinhevosta ohjaksiin.

Matti huomaa, että mies oli vossikka. Että kaikki nuo suuret herrat olivat hotellien vossikoita. Ja heille oli Matti näyttänyt passiaan.

Sitten seisoo Matti tullirakennuksessa, punaisena siitäkin, että raahasi koriaan … Ilkeää on näytellä koko maailmalle tavaroitaan… Mutta pianpa tästä päästäänkin…