New Yorkissa istuu siis, valtavassa pilvenpiirtäjässä, joka on kuin Babelin torni, kustannusliikkeen toimitusjohtaja työhuoneessaan. Hänen kasvonsa ovat valkeat taikka hiukan kellertävät niinkuin vanha porsliini. Nenä näyttää terävältä; korvien juuressa pitkät ja kiharat poskiparrat. Ruudullinen on tietysti hänen pukunsa, tuon nuoren miehen; se muistuttaa shakkilautaa.
Toimitusjohtajalla on tällä hetkellä pieni lomansa työn jälkeen, jona on ollut tarkastaa erästä englantilais-amerikalaista salapoliisikertomusta ja valita toiseen kirjaan kansikuvaa, englantilaiseen rakkausnovelliin. Hän oli löytänytkin kuvan jonkin parfyymilippaan päällyksestä: suuteleva pari, herrasmies hännystakissa, neiti vaaleassa leningissä … kaikki väritetty vaaleansinisellä ja vaaleanpunaisella. Nyt, tupakkatuokiolla, salli hän varajohtajan saapua huoneeseensa, pakinoimaan kanssaan.
Varajohtaja on joka suhteessa hyvin pyöreä; niin, hänen muotonsa on melkein yhtä pyöreä ja punainen kuin elokuun alkupäivien kuun. Kullattujen sankalasien läpi kuultelevat hänen siniset silmänsä.
Mikä on tämä viimemainittu kirjallinen amerikalainen miehiään? Hän palveli äskettäin muutamassa myllynkivi- ja tahkotehtaassa, tuon liikkeen osakkaana. Joku aika sitten hankkiutui hän tähän kustannusliikkeeseen varajohtajaksi, melkeinpä perikadon partaalla häilyvään. Lihava ja ympyriäinen mies pelasti sen, ostamalla siitä varsin paljon osakkeita. Varsinaiseksi toimitusjohtajaksi antoi hän, entisen ja eroitetun jälkeen, mielellään tulla itseään oppineemman henkilön … antoi ainakin toistaiseksi. Tämä oppineempi ja lukeneempi on arvoltaan maisteri; hän taasen siirtyi uuteen virkaansa eräästä amerikalaisesta valtalehdestä, luonnollisesti hiukan humbuugimaisesta, joka kirjoittelee valtavin otsikoin murhista ja palloilusta ja nerokkaista kansallisrunoilijoista ja kaikenlaisista tapaturmista. Miksi toimittaja lienee ruvennut toimitusjohtajaksi? Sitä voi olla vaikea tietää? Ehkä kunniankin kaipuussa … tai hyvin yksinkertaisesti suurempien tulojen tähden kuin mitä lehti hänelle tarjosi. Sillä tästä perikadon partaalla häilyvästä kustannusliikkeestä onkin päätetty nykyään tehdä vahva liike, pystyvien ja vakavien miesten voimalla.
No niin; ainakin pitkät ajat eteenpäin on toimitusjohtaja ylempi ja varajohtaja alempi päällikkö, kunnes myllynkivi- ja tahkotehtaan osakaskin perehtyisi hoitamaan ensimmäisen kirjallisen kokeneen tehtäviä.
Siis toimitusjohtajalla on pieni lomansa, ja varajohtaja istuu pakinoimassa hänen kanssaan. Hauskoja tupakkatuokion pakinoita. Iloinen varajohtaja on jo puolestaan jutellut hupaisen kompansa … tuollaisen mehevän, rakkausasioista: miesten juttuja. Niin hemaisevan, että jo reklaamiosaston hoitajakin, nuori harjoittelija, sekä pari miehistä konttoristia ovat ilmestyneet toimitusjohtajan huoneen ovelle, kuullessaan esimiestensä naurua, ja ehkä nauramaan mukanakin. Sellaisen jutun, että kaikkein etummaisessa huoneessa istuvat konttorineidit ovat paiskanneet välioven kiinni, taikka paremminkin ummistaneet sen varovasti, peljäten nuorta, mutta ankaraa toimitusjohtajaa: jos hän tahtoo, täytyy neitien aina kuunnella, mitä hän puhuu … kuunnella vastaväitteittä. No, joku veitikka neideistä saattaa olla silti pujahtanut oven taakse kuuntelemaan.
Nyt kertoo toimitusjohtaja puolestaan tarinansa. Niin kovalla äänellä, että kainostelevien neitien täytyy eroittaa hänen sanansa … sillä hän on todellakin huomannut välioven sulkeutumisen … huvikseen ja harmikseen. Hän halveksii noita mamseleita … usein itkeskeleviä tyttöjä, tekokainoja. Verkkaan, jäykästi ja loogillisesti kuvailee herra amerikalainen, kuinka hän rakastaa vaimoaan. Älkäämme turmelko hänen sanojaan selostelemalla niitä. Siten hän vain rakastaa.
Maisterin jutun loppuessa katsoo reklaamiosaston nuori hoitaja ällistyneenä miehisiin konttoristeihin, ja varajohtajan silmät kiiltävien sankalasien takana vilkastuvat, koska juttu hänestä oli hauska. Hän nauraa, hänen äänensä kumisee kuin tynnöristä ja lihava vatsa hytkähtelee.
Mutta tällä hetkellä, jolloin nyt itse toimitusjohtajankin hampaat paljastuvat lyhyeen ja terävään nauruun ja hän puhkeaa hiukan happameen hekoitukseen, tällä hetkellä lähestyy fantastinen runoilija Lauri Falk kustannusliikkeen ovea. Hän nousee hitaasti jo sisäportaita.
Lauri Falk on solakka, melkeinpä kookas. Hänen pitkänlainen tukkansa on ruskeaan vivahtava ja hieno. Kasvot vielä soikeammat kuin toimitusjohtajan, ja laihemmat. Silmät ovat luonnollisesti haaveelliset. Lokakuun ilkeältä sateelta, jota tihkuu paraikaa New Yorkin kaduilla, suojelee häntä tuulessa helposti liehuva mantteli, sellainen hihaton ja leveä viitta, joka tunnetaan taiteilijapiireissä nimellä tähtimantteli. Mutta manttelin alla kädessään on hänellä kauniisti sidottu käärö käsikirjoituksia … runoja.