Näissä runoissa tallettaa Lauri Falk kauniita unelmiaan, monien vuosien hiljaisia haaveita, vuosien, joista hän on viettänyt ensimmäiset hyvin epäamerikalaiseen tapaan, enimmäkseen nukkumalla, ja seuraavat erilaisten sanomalehtien toimituksissa, viimeksi jossakin New Yorkin lehdessä, mutta huonommalla menestyksellä kuin nykyinen kustannusliikkeen päällikkö omassaan. Reportterinvirkansa antamia vähäisiä tuloja on Lauri lisäillyt kääntämällä hiukan jotakin kustantajille, sellaista kustantajien antamaa, mistä hän ei ole itse juuri välittänyt, hän kun nimittäin pitää syvimmin indialaisesta ja japanilaisesta runoudesta ja muusta sentapaisesta; käännöksistä on hänelle tullutkin kahdeskymmenes osa kustantajien voitosta.
Mutta sillä välin Lauri on pyrkinyt myöskin luomaan itselleen maailmasta omaa kuvaansa, ja hän on haaveillut sen antamista muille. Minkätähden? Laurilla nyt on se ihmeellinen halu. Siksi hän on kirjoitellut runoja, joista hän on julkaissutkin eräitä siellä täällä lehdissä, ja joista hän on tarjonnut tätä sarjaa äskettäin toisille kustantajille, mutta menestyksettä. Olivatko runot niin huonoja tai hyviä, etteivät ne ansainneet julkisuutta, mahtanee olla mahdoton selvittää. Kovasta kohtalostaan ei Lauri kuitenkaan vielä masentunut maan tomuun, vaan lähestyi tällä hetkellä tämänkin toiminimen ovea, hiukan keveässä maineessa ennen olleen, mutta nyt kuuleman mukaan uudistetun.
Lauri katselee tuokion sisäovea. Nyt uskaltaa hän yrittää sisään.
Jo ulkoportailla hän seisahtui hetkeksi … miettimään kuinkahan käy täällä hänen unelmilleen? Vaikeaa on, ettei hän tunne toimitusjohtajaa paljon … kerran lienevät toisilleen esitellyt. Mutta rajuksi mieheksi hän tietää maisterin. Ehkä hyljätään hänen runonsa täälläkin…! Ja kuitenkin: kuinka suuri ilo hänellä on niistä ollut!
Mistä seikoista nämä lauluset sitten laulavat? Niissä on lauluja keväälle … ja armaalle kesälle … jopa syksyllekin, jonka kolkkous kiihoittaa maistamaan maljasta, välkkyvästä maljasta. Niin, vieläpä ylistyksiä väkevälle talvellekin niissä on. Dionysos ajelee näissä runoissa panttereillaan, joiden talja on keltainen tai punertava niinkuin syksyn puut. Lempeä niissä on, tuota siunattua ja ohitse liitelevää onnetarta. Missä se liitelee? Maisemissa ja metsissä … siellä visertävät siniset linnut ja punaiset linnut… Vapaudestakin ne linnut laulavat.
Viimein pujahti siis Lauri sisälle liikkeen ovesta, parhaiksi kuullakseen jostakin sisähuoneesta toimitusjohtajan naurun ja varajohtajan uudestaan kumahtavan naurun. Lauri tohti eteisestä ensimmäiseen huoneeseen ja kumarsi neideille … tähtimanttelissaan … pyysi voida puhutella herra toimitusjohtajaa. Muudan ketterä ja ystävällinen neiti lähti sisemmälle ja ilmoitti, pistäen päänsä toimitusjohtajan ovenraosta, että täällä oli eräs herra, joka tahtoi maisteria tavata. Lauri seisoi paikallaan, yskähteli ja seisoi. Riisui tähtimanttelinsa eteiseen. Nyt meni hän toimitusjohtajan luokse, konttoriherrojen väistyessä kynnykseltä hänen tieltään ja palatessa kukin paikoilleen.
Toimitusjohtaja oli äännähtänyt neidille, joka oli ilmoittanut hänelle tästä vieraasta: "Nyt niitä taas tuli!" Vielä ajatteli ja mutisi hän itsekseen: "Nyt niitä tuli … kirjailijoita." Ja hän jäykistyi vakavasti työhönsä … katselemaan tuota äskeistä rakkausnovellinsa kansikuvaa, hiukan violettia etikettiä. Ei hän Lauriin vilkaissut, joskin ajatteli tulijaa, vaikkei aavistanutkaan, kuka hän oli. Ei, toimitusjohtaja rypisti kulmiaan ikäänkuin Laurista mitään tietämättä ja puraisipa kelmeää ylähuultaankin … valkea mies, hiukan kellertävä kuin vanha porsliini.
Meni hetki; edelleen ei toimitusjohtaja Lauriin katsahtanut. Saakoon tulija odotella. Mikä lieneekään? Miksi ei neiti, se hutilus, ollut ilmoittanut hänen nimeään? Ja miksi hän oli ainoastaan pistänyt päänsä sisälle herrojen huoneeseen?
Viimein sanoi toimitusjohtaja, ojentautuen pystympään ja katsellen suoraan eteensä, ikkunaan, josta näkyi katu ja sen valtavat pilvilinnat lokakuun tihkuvassa sateessa, sanoi lyhyesti:
"Mitä on asiaa?"