Markiisitar antoi siis isänsä jo aikoja tulleen kirjeen nyt Rolandille. Mitäpä oli siinä kirjeessä? Rosamonden isä ei uskonut todeksi varakreivi de Coeur-de-Loupin väitettä, että markiisitar de Fleur-de-Lys muka rakastaisi tätä varakreiviä. Ja jos asia olisi niin, moitti hän ankarasti Rosamondea, sillä hänensukuisensa naisen arvolle eivät sopineet edes sodankaan aikana moiset seikkailut, mahdollisesti uskottavatkin, Rosamonden luonteen perustalla. Ja lopuksi uhkasi Rosamonden isä, kaiken varalta, tällaisella: ellei Rosamonde lopettaisi leikittelyään tuon varmaankin hetkellisesti tuleen syttyneen köyhän ylimysvesan kanssa, vaan sekaantuisi niin pitkälle, että suunnittelisi avioliittoa, joka yhdistäisi de Fleur-de-Lysin varakreiviin, mikä oli vakava asia, koska Roland, olipa hän vaikka kuinka aatelinen, oli lopultakin köyhä, kun taas Rosamondelle oli tarjolla kunniallisia miehiä, joilla oli enemmänkin kuin varaa hänet elättää, niin, jos Rosamonde sellaisen aikeen toteuttaisi, olisi hänen isällään valta tehdä hänet perinnöttömäksi: Fleur-de-Lys-suvun omaisuushan oli hänen hankkimaansa, koska hän oli pelastanut sen viimeiset rippeet katoamasta.
Hymyillen katseli Rosamonde Rolandin kasvoja, kun Roland tätä kirjettä luki. He olivat pysähtyneet erään Marne-virtaan laskevan sivujoen sillalle, jonka sotilaat olivat kyhänneet laudoista, sillä entinen silta oli räjäytetty. Oli myöhäinen ilta, taivas täynnä suuria, säkenöiviä tähtiä. Vuolas virta pauhasi vaahdossa, tuuli viuhtoi. Kaukana jymisivät kanuunat. Rosamonden ihmettelevä ja leikkivä hymy katosi kuitenkin pian, sillä tähtien hohteessa hän näki, miten kalpeaksi varakreivi de Coeur-de-Loup oli tullut. Kalpeaksi kuin kaatuneen ja verensä tyhjiin vuodattaneen soturin ruumis. Nuori luutnantti ei virkkanut mitään. Mutta yhtäkkiä hän teki sillan kaidetta kohti liikkeen ikäänkuin syöksyäkseen alhaalla kohisevaan ja tulvehtivaan jokeen. Niin uskoi markiisitar de Fleur-de-Lys; hän riensi Rolandin perästä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, estääkseen tuota aikomusta. Mutta hän näkikin, että Roland oli mennyt sinne ainoastaan kätkeäkseen loukatun kunnian ja katkeruuden ja ennen kaikkea häpeän kyyneleitä, niin sanoi Roland hänelle. Katkeruuden, että hän oli köyhä, ja häpeän, että häntä näin solvattiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut tuottaa vahinkoa Rosamonde de Fleur-de-Lysille. Rosamonde suuteli yhtäkkiä nuorta luutnanttia, suuteli pois hänen silmistään kyyneleetkin. Oi, kuinka Rosamonde osasi lääkitä rakastamansa miehen tuskia! Puhumatta mitään, kysymättä syitä, sillä ne olisivat nostaneet uudelleen katkeruuden Rolandin sielusta esille, vaan ainoastaan rauhoittaen häntä, huumaten nuo tuskat povensa kosketuksella, vakuuttaen hänelle huultensa lyhyellä, tulisella hyväilyllä koskaan sammumatonta rakkauttaan.
Rosamonden rakkauteen Roland de Coeur-de-Loup kyllä uskoi. Mutta pulma ei silti ollut selvinnyt. Varakreivi oli sodan vuoksi varsin köyhä ja tiesi nyt selvästi, mikä oli Rosamonden isän tahto: ettei hänen ollut saatettava nuorta markiisitarta köyhyyden onnettomuuteen. Ja kuinka saattoi varakreivi luoda tulevaisuutensa, varsinkin nyt, keskellä sotaa? Hän, joka oli ennen elänyt varallisuuden mukavuudessa ja oli aivan tottumaton rauhallisen elämän taisteluun. Kohtalo oli varakreivi Rolandista kuin ylipääsemätön muuri hänen edessään.
Onneksi oli hänen lähdettävä heti tästä kohtauksesta takaisin tuleen. Onneksi, hänen omasta mielestään: voidakseen harkita asiaa rauhassa, keskellä verisen ottelun kärsimyksiä. Niin, ehkäpä unohtaakin Rosamonden: sillä jos unohtamisella oli pelastettavissa tuon naisen onni, niin Roland de Coeur-de-Loup oli koettava unohtaa. Ah, hän oli koettava vaikkapa kaatua. Silloin myöskin Rosamonde hänet kai unohtaisi.
Oi rakastavaisten eroa, heidän iltaansa nyt alakuloisilta tuntuvilla poppelikujilla. Sotilasparvi odotti tuolla nuorta päällikköään! Rakastavain kesken ei sanaakaan lausuttu, sillä sanat tukehtuivat eroavien sieluun, kun ne pyrkivät ilmaisemaan heidän rakkauttaan. Yksinpä käsien kosketuskin vihlaisi kipeästi heidän sydäntään! Ero ehkä ainaiseksi, sillä lähtihän Roland raivoisimpaan taisteluun, mitä koskaan lienee käyty.
Ja kuitenkin se eroamisen hetki meni myöskin Rosamondelta, joka huoneeseensa päästyään heittäysi maahan, matolleen, rukoili jumalan siunausta rakastetulleen. Ah, milloin näkisi hän Rolandinsa jälleen?
Juoksuhautojen jäisessä vedessä ja lumessa luutnantti de Coeur-de-Loup vartioi rintamaa, miettien monina kylminä ja tähtisinä talviöinä rakkauttaan, muistamatta viluaan tai nälkäänsäkään; sillä jälleen jakoi hän leipänsä itseään heikommille. Eikä hän tiennyt, miten asemaansa auttaa, miten esiintyä rikkaana Rosamonden isän edessä. Jopa kirosi hän sotaa, joka esti hänet edes yrittämästä miehen arvolle sopivaan varalliseen asemaan. Joskus ahdisti häntä epätoivo niin, että hänen teki mieli tosiaan kaatua. Silloin komensi hän sotilaansa hyökkäykseen; sitä hän itse johti ainoastaan väkipuukko kädessä, ei edes revolverilla varustettuna. Hänen hurjapäistä esimerkkiään noudattivat urhoolliset sotamiehetkin, heittäen kiväärinsä taakseen juoksuhautoihin ja syöksyen saksalaisten kaivantoihin pelkästään pistimet aseinaan. Se oli vimmattua ottelua: kuin petojen, jotka iskevät hampain metsästäjän kimppuun. Varakreivi Roland de Coeur-de-Loup sai näistä hyökkäyksistä kunniaa, joskin varoituksia ylemmiltään niiden mielettömyyden vuoksi. Pian hänen arvonsa kohosi.
Mitä hän pohjaltaan sodan arvoista, hänelle niin vähäpätöisistä! Hän teki urotyönsä kuollakseen. Eikä kuollut, ei edes haavoittunut, vaikka surmasi melkein pelkin kourin kymmeniä saksalaisia! Rolandin käsivarret olivat usein kyynärpäitä myöten veressä. Mutta sitä hän ei ajatellut. Hän ajatteli Rosamondea, loikoessaan monet, Rosamonden vuoksi unettomat yöt kovalla lavitsallaan, lumi jalkojensa peitteenä: mutta se lumi oli hänestä joskus ihanaa, sillä hän muisteli rakastettuaan, ja kun Rosamonde lähetti hänelle kirjeitä, tuntui talven tuiskuava lumi suorastaan paratiisin kasteelta: se tuoksui Rosamonden kirjeeltä ja hänen hipiältään. Kirjettä olivat Rosamonden huulet suudelleet. Niin, rakkaus on hullunkuristakin; ensimmäisiä Rosamonden lähettämiä sukkia ei tämä sotilas pitänyt jalassaan, vaan kätki ne rakkaiden kirjeiden ohella povelleen: siellä ne olivat kuin keskiajan ritarien rinnassa heidän rakastettujensa värit, nuo nauhat, joiden nimessä ritarit taistelivat koko maailmaa vastaan.
Oi elämää! Kuinka paljon taisteluita sen ilojen saavuttamiseksi, joista rakkauden onni on suurin. Ilojen saavuttamiseksi, jotka ovat luodut katoamaan kuin rientävän virran kupla!
Paitsi että Roland de Coeur-de-Loupin mieli teki joskus kuolla ja että hän jälleen joskus tunsi paratiisillista autuutta painaessaan huulilleen ylhäisen naisen kirjeitä, saattoi hänet, sillä hänen suonissaan piili monta pisaraa rajua ja väkivaltaista normanni-vertä, rakkaus usein sellaiseenkin tilaan, että hän näki unissaan Rosamonden esimerkiksi itämaisena tanssijattarena ja itsensä tämän Salomen omistajana. Näistä unistaan hän kirjoittikin Rosamondelle, rakkautensa kiihkossa. Neitseellinen kauhistus voitti Rosamonden heräävän hehkun niitä kirjeitä lukiessa, sytytti hänet niin, ettei hän niihin voinut vastata muuta kuin valittaen rakastettunsa puolesta. Jopa syöksyi Roland epätoivoon siinä määrin, että hän tahtoi omistaa Rosamonden ajattelemattakaan, mitä sitten seurasi: voisiko hän luoda hänen onnensa vai ei.