Nuoren Rolandin päätä alkoi huimata se juopumuksista ihanin, joskin usein katkerasta juomasta saatu, jonka nimi on rakkaus. Mutta vielä hän ei ajatellut markiisittaren sielua.
Eräänä yönä näki varakreivi Roland sitten sellaisen unen, että Rosamonde de Fleur-de-Lys oli kuollut: makasi paareilla, keltaisilla ruusuilla seppelöitynä. Roland itki unessaan noiden paarien ääressä, syleillen niitä ja sitä pyhää ruumista, joka niillä lepäsi. Kun hän heräsi, oli hän tästä unesta kovin järkytetty.
Mutta vielä enemmän järkyttyi Roland eräänä iltana, vähää ennen sitä määräaikaa, jolloin hänen oli palattava rintamalle. Hän huomasi kiertelevänsä sotilassairaalan, entisen luostarin, pihassa ja odottavansa siellä markiisitarta. Odottavansa? Eivät he suinkaan olleet sopineet kohtaamisesta: eivät vielä juuri tunteneetkaan toisiaan, saati sitten olivat toistensa tieten rakastuneet toisiinsa. Mutta kuitenkin Roland tunsi, että markiisittaren piti tulla nyt sinne pihalle, lehdettömään kastanjapuitten hämärtyvään piiriin. Markiisitar ei vielä tullut. Kuinka hän olisikaan tullut, ajatteli Roland, ja piti itseään lapsellisena, jopa julkeana: että hän kuvittelikin markiisitarta kohtaukseen saapuvana. Luutnantti meni kadulle, meni kotiinsa. Ja tuli takaisin harmaan luostarin kastanjapihaan. Ei ollut markiisitar siellä. Nuori mies palasi uudestaan kotiin, itseään ivaillen, mutta samalla kuitenkin vaatien itsekseen, että markiisittaren täytyi tulla. Minne? Roland palasi sairaalaan. Kuinka kävi? Siellä seisoi nyt markiisitar de Fleur-de-Lys paatisella pihalla, illan pimenevässä hämyssä, kastanjapuun alla, valkeassa viitassa, katsellen luutnanttiin syvin silmin valkean huntunsa alta, joka oli hiukan kuin itämaalaisen naisen. Roland de Coeur-de-Loup oli niin järkyttynyt, ettei puhunut paljoa markiisittarelle, jonka hän kuitenkin uskoi ikäänkuin ajattelemisella pakottaneensa tulemaan tähän sanattomaan kohtaukseen. Sellaista on rakkauden ylpeys! Siinä Roland ilmoitti sitten, että hän lähtee huomenna rintamalle: hänen kätensä on jo tarpeeksi terve, hän ei jaksa enää olla toimettomana. Markiisitar nyökäytti hänelle hiljaa päätänsä. Varakreivin oli vaikea erota nuoresta markiisittaresta … rajusti hulmahti erotessa hänen sinisen sotilasviittansa lieve vanhan luostarin portissa.
Kuitenkaan ei hän oikeastaan tahtonut rintamalle, vaikka oli markiisittarelle niin sanonut. Ei, rintamalle lähtö ei häntä nyt edes miellyttänytkään. Hänestä tuntui, että hänellä olisi ollut välttämättä muuta tekemistä. Juhlimista näinä vakavina aikoina oli hän markiisittarelle moittinut. Nyt hän anoi, jo aivan terve mies, pari päivää loman pitennystä ja järjesti sotilasjuhlat. Iloiset ja reippaat juhlat. Hän tahtoi tanssia. Markiisitar de Fleur-de-Lys säpsähti, kun Roland tuli ja vei hänet tanssiin. Oi, kuinka hän tanssi, tuo nuori markiisitar! Kuinka kevyet olivat hänen jalkansa nousemaan. Ja hänen sanansa olivat vielä kevyemmät kuin hän itse, sillä tanssiessaan hän kertoi Rolandin ihmeeksi, että ennen muinoin, jopa nytkin sodan aikana, hän oli joskus halunnut ruveta varietee-tanssijattareksi: näyttää itseään, hurmata katselijoita, nauttia sampanjaa, paljon. Tämä oli Rolandista uutta tuossa laupeudensisaressa. Mikä oli tämä markiisitar? Vavistuksella ajatteli Roland sitä.
Mutta seuraavassa valssissa, jonka markiisitar samoin tanssi nuoren sotilaan kanssa, hän yhtäkkiä kysyi Rolandilta, oltuaan melkein koko ajan omituisesti vaiti, kuinka paljon tämä hänestä piti. Mitä hän kysyi? Saattoiko Roland uskoa korviaan? Niin, markiisitar Rosamonde toisti, olisiko Rolandilla voimaa esimerkiksi surmata hänet, jos hän ruhjoutuisi etsiessään taistelukentältä haavoittuneita? Kummallinen kysymys; siihen luutnantti vastasi ainoastaan suutelemalla vapisevin huulin Rosamonde de Fleur-de-Lysin tuoksuvaa kättä. Valssi loppui, Roland johti Rosamonden istumaan, ja viimein sanoi hän, pideltyään kädellään otsaansa, ikäänkuin miettien jotain ihmeellistä, niinkuin unta, vastasi kalpeana, että asettakoon markiisitar hänet koetteelle. Mutta rakkaudestaan ei Roland puhunut.
Kuitenkin puhui hän siitä vielä ennen rintamalle lähtöään; muuten olisi hänen ollut mahdoton lähteäkin. Puhui juhlailtaa seuraavana päivänä. Rolandin ja Rosamonden rakkaus oli kehittynyt nopeasti; niin käy muulloinkin kuin sodan aikana, jolloin kaikkien tunteiden sanotaan kasvavan kiivaalla vauhdilla. He tiesivät nyt jo toistensa elämän ulkonaisesti. Tunsivat yhteisiä mieltymyksiä, jopa aavistivat sanattomasti kumpikin, että toinen häntä rakasti. Roland viipyi yhä jollakin syyllä kaupungissa. He kävelivät yhdessä. Menivät eräänä iltana hautausmaalle, jossa oli lukemattomia uusia kunnian kentälle kaatuneitten muistoksi pystytettyjä ristejä. Yö lähestyi, taivas oli lasinvihreä ja ilma kylmä, sillä oli marraskuu. Tuskalla katseli markiisitar noita synkkiä ristejä; niiden alla veriset ruumiit makasivat kylmässä mullassa … veriset minkä vuoksi? Sillä hänkin alkoi kummallisesti väsyä verivirtoihin. Elämä on lyhyt. Miksi vihata eikä rakastaa? Haikeudella ajatteli hän paitsi elämän lyhyyttä myöskin sitä, että Roland lähtee pian, ehkä iäksi.
Samaa kai ajatteli Roland de Coeur-de-Loup tuolla harmaan kirkon kummulla, katsellen Rosamondea, joka kuvastui solakkana taivasta vasten, ja erottaen hämärässä jopa hänen suunsa surullisen hymynkin. Elämä on lyhyt. Miksi ei siis rakastaa?
Nyt tunnusti Roland rakkautensa, kuljettaessa takaisin kaupunkiin, tunnusti hehkuvana purkauksena, joka leimusi viileässä yössä kuin pohjolan juhannustulet. Rosamonde de Fleur-de-Lys kuunteli hiljaa, tuskin tohtien hengittää, niin suloiselta tuntui hänestä tämä tunnustus, viaton ja samalla väkevä kuin sodan kiihko. Mutta kaupunkiin saavuttaessa pysähtyi Rosamonde vanhalla portilla, Neitsyt Maarian kuvan ja sen palavan lampun alla, ja loi Rolandiin kasvonsa: ne hehkuivat, neitseellisestä ja samalla majesteettisen itsetuntoisesta Ja hänen silmissään näkyi paitsi usko Rolandin sanoihin myöskin riemu: vakuutus siitä, että Rosamonde itse rakasti. Rosamonde kallisti kasvonsa, niin että Roland sai suudella hänen huuliaan. Miksi hän olisi puhelemalla häirinnyt rakkauden aamulaulua? Hän aavisti, että päivä oli ehkä tuova vaikeuksia mukanaan, aavisti herkän verensä vaistolla. Niiden vaikeuksien kohdatessa olisi aika puhua.
Rosamonden suudelmasta tiesi Roland tuon naisen olevan hänen omansa. Ylpeäksi tunsi hän itsensä sellaisen omaisuuden kuninkaana, mutta yhä uudestaan tahtoi hän kuitenkin tulla vakuutetuksi siitä, että hän sen omisti. Vielä oli hänellä useita päiviä ennen sotaan palaamistaan suudellakseen Rosamonden hehkuvia huulia. Rakkauden alkavaa onnea, joka on kipeimmässä tuskassakin autuus! Tuska oli vielä vain aavistus suruista, ja se aavistus lisäsi herännyttä hetken huumaa. Oi sielun juopumusta Ranskan pitkillä poppelikujilla, iltojen hämärtyessä! Kuutamoisilla kujilla, joille talven lumikin oli jo riputtanut valkeuttaan. Ne suudelmat saivat Rosamonden joskus kivustakin parahtamaan, vaikkakin suloisesta kivusta.
Mutta pian antoi kohtalo Rolandille muuta ajattelemista. Hänen sotaan lähtönsä lähestyi. Mutta sitä ennen tahtoi hän jo selvittää asiansa Rosamonden isän kanssa, sillä naisensa rakkaudesta hän toki tiesi olevansa varma. Varakreivi kirjoitti markiisitar de Fleur-de-Lysin isälle, Pyreneitten kauniiseen kaupunkiin nimeltä Pau, englantilaisten ja amerikalaisten miljoonamiesten talviseen huvipaikkaan, jonka lähellä Rosamonden isän linna oli, ilmoittaen paitsi rakkauttaan myöskin asemansa, joka oli nyt köyhän miehen, koska saksalaiset olivat hävittäneet häneltä kaikki, ja kunniallisen halunsa luoda itselleen tulevaisuus ja Rosamondelle onni. Mitä vastasi hänelle Rosamonden isä? Tuo puoliylhäinen, järkevä ja rikkaudestaan pöyhkeä herra ei vastannut mitään hänelle, mutta kyllä Rosamondelle. Kerran talvella, kun varakreivi ja markiisitar laupeudensisar kävelivät yhdessä lähellä rintamaa, jonne Rosamonde oli tullut käymään, näytti rakastava tyttö Roland de Coeur-de-Loupille isänsä kirjeen. He kulkivat Marnen ranskalaista rantaa; sinne saksalaiset eivät olleet päässeet, mutta markiisittaren vuoksi johti luutnantti kävelyn sellaisille poluille, joilla vihollisen tulesta ei ollut vaaraa. Niin, Roland näki nyt tuon tylyn kirjeen; se kielsi häneltä kaiken toivon, jopa solvasikin häntä. Miksi markiisitar ei olisi hänelle sitä näyttänyt? Roland oli odottanut kirjettä Rosamonden isältä ja ihmetellyt, ettei sitä jo ollut saapunut. Markiisitar tahtoi, että hänen rakastettunsa oli tiedettävä kaikki, katkeratkin totuudet heidän välillään, ja toivoi, että hän ne kestäisi: hänen rakastettunsa täytyi olla sankari ja verraton mies. Ja sitäpaitsi oli Rosamonde de Fleur-de-Lys varma omasta rakkaudestaan: kenenkään kielto koko maailmassa ei estäisi häntä rakastamasta sitä, jota hän kerran rakasti.