Roland oli haavoittunut sodassa, mutta ainoastaan lievästi, vasempaan ranteeseen. Hän oli jo melkein parantunut silloin kun hän näki markiisitar Rosamonde de Fleur-de-Lysin, käydessään hänen osastollaan lohduttelemassa sotilaita ja viettämässä heidän kanssaan pakinoiden toipumushetkiään osaston seurustelusalissa.
Sotaa sanovat asiantuntijat ihmeelliseksi. Sanovat, että se kääntää kaikki entiset seikat toisiksi, tekee vihan oikeaksi vihaksi, leppymättömyyden jaloksi, ja kirkastaa rakkauden todelliseksi rakkaudeksi. Ehkä on niin. Mutta ainoastaanko sodan tähden varakreivi de Coeur-de-Loup yhtäkkiä rakastui markiisitar laupeudensisareen?
Luutnantin mieli oli omituisessa kiihkossa jo ennenkuin hän näki Rosamonden. Hän oli taistellut juoksuhaudoissa kuukausia yhtämittaa, valvonut vuorokausia, nukkunut aseet valmiina vieressään kenttävuoteella, kärsinyt vilua ja nälkääkin, koska sydän käski hänen jakaa leipäosuutensa jonkun heikomman aseveikon kanssa. Hän oli odottanut rauhaa, jota ei tullut, ja oli lopulta johtunut vihaamaan vielä enemmän kuin syntymästään noita saksalaisia, jotka olivat paitsi hävittäneet hänen omaisuutensa surmanneet hänen isänsä: isä ei heidän hyökätessään tahtonut väistyä harhakuulilta piiloon, vaan kaatui linnansa porttia puolustaen. Poika, jota nuori ikä ei olisi juuri vielä riveihin vaatinut, lähti sotaan vapaaehtoisena. Äiti oli kuollut suruun ja sodan tauteihin pääkaupungissa, erillään pojasta.
Nyt olisi Roland de Coeur-de-Loup tahtonut tappaa saksalaisia kysymättä koskaan, mitä he olivat miehiään. Hänen kasvoillaan oli ainaisen vihan kelmeys, sama väri kuin nuorella neidolla, joka menee omasta tahdostaan luostariin: uhrautuen haltioittavalle aatteelle, tietämättä, mitä se oikein on, mutta uskoen järkkymättä siihen.
Kiivaasti odotti Roland de Coeur-de-Loup tässä pienessä kaupungissa aikaa, jolloin hän pääsisi rintamalle takaisin.
Ja hänen odottaessaan, eräänä syksyisenä iltana, kun hän istui sairaalassa ikkunan ääressä, jonka takana tuuheain kastanjapuiden suuret ja keltaiset lehdet varisivat, tuli markiisitar de Fleur-de-Lys huoneeseen, toisten naisten ja sotilaitten seurassa. Luutnantti Roland oli jo ennen esitelty hänelle, mutta ei ollut kiinnittänyt sen enempää huomiota tuohon laupeudensisaren viitalla puettuun. Tällä kertaa erosi markiisitar piankin omasta seurueestaan ja istahti sen pöydän toiselle puolelle, jonka toisella nuori luutnantti uneksi veritöistä: kostosta saksalaisille ja suuren, kunniakkaan Ranskan lopullisesta voiton säteilystä. Markiisittarella ei tänä iltana ollut sairaanhoitajattaren valkeaa pukua, sen huomasi luutnantti kohta, vaan pehmyt ja tummansininen silkkivaippa, koska hän oli menossa rintamalle lähtevien sotilaitten tanssijaisiin, kuten hän sanoi Roland de Coeur-de-Loupille. Ja siinä markiisitar jatkoi, ettei hän aina jaksanut ajatella kaatuneita ja haavoittuneita, vaan tahtoi hänkin oikeutensa elämästä. Sitäpaitsi hän halusi innostaa niitä, joiden edessä oli vielä elämä ja taistelu: elämän ihana ja satumaisen rikas taistelu. Markiisittaren sitä puhuessa, vielä seisoallaan, oli Roland de Coeur-de-Loup riisunut hänen väljän vaippansa, ja silloin hän näki ensi kerran markiisittaren vartalon oikeissa vaatteissa, jotka sallivat sen kauneuden tulla ilmi: hoikan vartalon, ja poven, joka pilkisti esille kaulan kohdalta. Roland tunsi markiisittaren käden ja huomasi sen pienuuden. Kuuli tämän naisen äänen, joka soi kuin huilu.
He eivät puhuneet sinä iltana paljon heille merkitsevää… Varakreivi väitti siinä, ettei kenelläkään ollut oikeutta tällaisina aikoina huvitella, vaan ainoastaan tehdä vihan töitä.
Mutta kumminkin: kuinka luutnantti itsekin kaipasi jo entistä iloista rauhan elämää! Mutta hän puhui markiisittarelle näin ikäänkuin salatakseen jotakin uutta tunnetta, joka oli herännyt hänen sydämessään, herännyt niin varhain, ettei hän vielä sitä itsekään huomannut.
Miten oli oikeastaan käynyt? Ihmetellen huomasi nuori Roland kävelevänsä eräänä iltana kuutamossa niiden sairaalan ikkunain edustalla, joiden takana hän tiesi markiisittaren asuvan. Oi rakkauden ihania kuutamoita, suloisia traagillisuudessaan, riemukkaita suuressakin tuskassa. Merkillinen tuska ja tuskallinen riemu nousivat nuoren miehen sielun salaperäisistä kätköistä kuin hyvä tai julma haltia maan alta sen taikasanan voimalla, jonka nimi on rakkaus!
Kuta useammin Roland de Coeur-de-Loup nyt näki markiisittaren, sitä enemmän rakastui hän tuohon naiseen. Ja tahtoessaan hänet tavata, tapasikin hän markiisittaren useasti. Niin, pian rakastui Roland hänen vartalonsa sirouteen, hänen pieniin jalkoihinsa, hänen äänensä sointuun, joka kumpusi ikäänkuin kummastelevana, milloin normannien jälkeläinen loi häneen silmänsä. Rakastui markiisittaren silmiin, joiden syvä hymy oli hänestä kuin ihme. Tätä kaikkea yksin muistellessaan ajatteli varakreivi kummallisia asioita: itämaiden ruususto-kaupunkeja, jotain sellaista kuin Damaskus tai Kultainen sarvi. Tiesipä hän jo, että markiisitar de Fleur-de-Lys oli melkoisesti itämaalaista vertä.