Rosamonde de Fleur-de-Lysin sukulinna oli etelässä, ihmeellisessä Pyreneitten laaksossa: siellä, missä talvellakin palmut viihtyvät ja magnoliat vihannoivat, koskaan lumivaippaansa riisumattomien alppien juuressa. Sukulinna ja puisto: loistavia kamelioita ja tummia ruusuja magnoliain siimeksessä.
Vielä ei markiisitar de Fleur-de-Lys ollut antanut toiveita yhdellekään kosijoista, joita hänellä oli paljon, kuten sopii kauniille, rikkaalle ja ylhäiselle naiselle. Eikä hänen isänsä ollut hänelle kovin vihastunutkaan siitä, että paitsi ylhäiset myöskin rikkaat kosijat hyljättiin, koska tytär oli vielä nuorikin. Isä oli varsin uutta ja niin sanotusti halvempaa ylimystöä kuin tyttären äiti, jonka arvo- ja sukunimellä tässä mainitaan tytärtä. Rosamonden luonnekaan ei ollut isän, nousukasherran, joka oli rahamiehen vaistolla pelastanut vaimonsa suvun köyhtymästä. Ei, nuori markiisitar de Fleur-de-Lys oli vuosia sitten kuolleen äitinsä kaltainen.
Miksi hän ei suostunut kosijoihin? Kaipasiko hän jotakin hienostuneempaa kuin isänsä tutut, ja varoittiko vanhan ja kokeneen rodun veri häntä luottamasta miellyttävienkään miesten sanoihin, jotka saattoivat kylmetä sitten kun niissä ilmenevä leimahdus oli sammunut? Sitä ei nuori markiisitar tiennyt itsekään, hän vain odotti jotakin suurta ja syvää, niin, aina hehkuvaa: omaa rakkauttaan.
Mutta tulipa nyt sellainen aika, joka johti isän unohtamaan hetkeksi arvo- ja rikastumishaaveensa ja näytti poistavan tyttären mielestä hänen kaipuunsa. Syttyi näet maailmansota, kuin myöskin Ranskan ja Saksan vimmattu taistelu keskenään, noiden kahden kansojen parhaimmista, joiden lasten vereen on jo äidinmaidossa syöpynyt, että ne vihaavat toisiaan.
Markiisitar de Fleur-de-Lys oli, kuten sanottu, vanhaa sukua, monille epäilyksillekin kypsää. Mutta sellainen on rotutunne, ellei nyt jo sota-ajan mielenkuohunta pysty huumaamaan kaikkien aivoja, että hänkin tahtoi tehdä jotakin isänmaansa, suuren ja kunniakkaan Ranskan puolesta, jopa uhrautua. Rosamonde lähti siis laupeudensisarena rintamalle, hoitamaan haavoittuneita, niinkuin hänen ihmisten kärsimyksille altis sydämensä osoitti hänelle tuon sopivimman toimialan ja niinkuin hänen pehmeät kätensä olivat sille alalle aivan kuin luodut.
Marnen seuduilla, jossa käytiin sodan alkuaikojen raivoisimmat taistelut, kuulsivat sitten hänen suuret ja mustat silmänsä laupeudensisaren valkean hunnun varjosta. Niiden silmien sääli ei väsynyt koskaan, vaikka hänen povensa olisi nääntynyt lukemattomien valvottujen päivien ja öiden ponnistuksista; ne silmät eivät kammoneet verivirtoja, nuo silmät, jotka olivat ennen vuodattaneet kyyneleitä, jos hän oli tallannut erehdyksestä maan matostakin ja ajatellut sen kärsimystä. Ah, nyt ei markiisitar de Fleur-de-Lysillä, kun hänellä oli niin paljon pelastettavia, ollut aikaa eikä oikeutta hyödyttömiin kyyneleihin. Ja innostaakin täytyi hänen ihanien silmiensä ja äänensä. Se ääni soi kuin huilu, varsinkin milloin hän tahtoi sillä lumota.
Niin meni puolen vuotta. Ja sitten alkoi tapahtua, mistä tarinassani varsinaisesti kerrotaan.
Siihen sairaalaan ja siihen rintaman ranskalaiselta puolella ja verrattain kaukana rintamalta olevaan kaupunkiin, jossa Rosamonde hoiteli haavoittuneita ranskalaisia ja saksalaisiakin, muuten molempia melkein yhtä hyvin, sattui joutumaan toisten mukana muudan nuori sotilas, varakreivi Roland de Coeur-de-Loup.
Roland de Coeur-de-Loup oli syntyisin Ranskan luoteisesta kulmasta. Niinkuin tummasilmäisessä markiisittaressa oli itämaista vertä, niin oli nuoressa sotilaassa jälleen sen rodun merkit, joka vuosisatoja sitten tuli viikinkeinä Ranskaa ryöstämään ja jäi asumaankin sen iloisille rannoille: hän oli kookas ja vahva, hänen tukkansa ruskeus oli melkeinpä vaalea ja hänen silmänsä olivat siniset.
Luutnantti Rolandilla ja hänen vanhemmillaan oli ollut linna ja suuria tiluksia Marne-joen varrella. Nyt oli linna porona ja mustina raunioina, ja tiluksien pellot ja metsät väännetty kranaateilla sellaisiksi, ettei sadan vuoden työ saisi niitä kuntoon.