"Kukko kiekuu!"

Pablo Maria kulki sitten Guadalquivirin matalaa rantaa. Etäälle … kunnes tuli korkeampi kohta. Harmaina häämöttivät Andalusian tasangon puut sumussa. Hän lähestyi mustalaisten leiriä. Virran jyrkälle äyräälle saavuttuaan pisti hän kukkaroonsa kiviä painoksi ja heitti kukkaron virtaan. Sitten hän kulki päättävästi edelleen. Pimeyden esirippu laski tuossa tuokiossa. Tuimalla espanjalaisella ryhdillä löi Pablo Maria terävän veitsensä kolme kertaa rintaansa. Niin luultaisiin hänet murhatuksi. Sitten hän, joka oli päättänyt pelastaa rakkaittensa kunnian ja rikkauden, huudahti Estrellan nimeä … ja poikansa, suurimman ylpeytensä esineen. Niin, hän heittäysi virtaan.

Näin tuli hänestä loppu.

Kuinka kävi sitten Estrellan ja pikku Alfonson? Estrella suri paljon El Arrojaditoa, joka tuotiin Madridiin ja saatettiin hautaan viidellä mustalla strutsinsulkaisin töyhdöin koristetulla hevosella. Viisi viikkoa itki Estrella kirkoissa, kullalla ja sametilla puettujen neitsyt Maariain edessä, joiden vahakasvot ovat kalpeat ja jäykät. Ja sitten meni hän, noudattaen El Arrojaditon kerran ilmaisemaa toivomusta, uuteen avioliittoon, valiten kunnon miehen, jonkun älykkään kauppiaan, ei oman elämänsä iloksi, vaan pikku Alfonson kasvattajaksi. Näin teki Estrella, vielä nuori ja kukoistava leski.

El Arrojaditon maine elää aikakirjoissa, valittaen hänen liian varhaista kuolemaansa ja kansallista vahinkoa, johon kurjien mustalaisten kullanhimo oli syynä.

Markiisitar de Fleur-de-Lys.

Oli kerran hyvä ja älykäs nainen. Vanhaa ja ylhäistä sukua. Olkoon hän tässä sadussa markiisitar ja kotoisin frankkien maasta.

Olkoon hänen nimensä Rosamonde de Fleur-de-Lys.

Kaunis hän oli, hienostuneesti kaunis. Hänen silmänsä olivat syvästi mustat. Hänen otsansa oli valkea, ja sitä ympäröi haaveellinen hohde, joka ei ollut pelkästään hiukan kullalle vivahtavien kiharoiden luomaa. Hänen huulillaan väikkyi lempeä hymy. Povi kohosi viehkeinä kumpuina. Vyötärö oli hoikka ja notkea. Käsien kosketus, pienten käsien, joiden hipiässä sykkivät siniset suonet, pehmeä ja samalla luja, jalat, joskin hänen vartalonsa oli kuin maurilaisen maljakon, olivat pienet … melkein kuin nuken.

Hänessä oli itämaista vertä, aistillista ja mietiskelevää. Markiisittaren rotuun olivat näet muinoin Espanjasta Ranskaan hyökkäilleet maurit jättäneet merkkinsä.