Nyt palasi varakreivi de Coeur-de-Loup jälleen juoksuhautojen vimmattuun melskeeseen. Siellä sitten hankittu kunnia, monta kertaa entistä suurempi, oli tyynellä voimalla taisteltu. Veressä olivat hänen kätensä kyynärpäitä myöten, mutta epätoivo ei niiden iskuja herpaissut, kuten ennen oli saattanut tapahtua: silloin oli hän lamautunut pitkiksi ajoiksi miettimään ainoastaan suruaan. Nyt hän myös suojeli itseään vaaroilta, mikäli uljas miehuus salli, suojeli tulevan onnensa tähden.
Avosylin ja riemuiten otti laupeudensisar hänet vastaan lomille. Ihania retkiä pitkin kauniita ja laakeita Ranskanmaan tasankoja, majaloihin, joita he sanoivat kodikseen, sillä Rosamonde koristikin ne kamelioilla ja liljoilla ja täytti ne rakkautensa hehkuvalla tuoksulla. Rakkauden sanoja sokertelivat hehkuvat huulet Rolandille. Oli niinkuin heidän sydämensä olisivat haljenneet ja vuodattaneet yhdessä sykähdyksessä kaiken verensä tässä onnen syvyydessä.
Sodan jälkeen oli ennen melkoisessa yltäkylläisyydessä ja joutilaisuudessa elänyt varakreivi päättänyt jäädä ensin vaikka huonosti maksetulle sotilasuralle, joskin se tuntui hänestä kurjuudelta hänen menneen elämänsä rinnalla. Mutta Rosamonde tahtoi auttaa miestään. Markiisittaren isältä eivät he aikoneet mitään pyytää, koska tämä oli, kuultuaan pari kertaa epävarmaa huhua, että he olisivat naimisissa, ilmaissut jättävänsä tyttärensä oman onnensa nojaan, jos huhut tiesivät totta. Isän kysymyksiin ei Rosamonde vielä vastannut.
Niin, he päättivät elää omalla työllään. Elää!
Mutta toisin sääti kohtalo, ja vasta nyt alkaakin oikeastaan kertomus, tarinamme lyhyt loppu, kertomus oikeasta markiisitar de Fleur-de-Lysistä!
Sota loppui. Mutta varakreivi Roland de Coeur-de-Loup, vaikka ikäänkuin ihme oli varjellut hänet sodan aikana haavoittumasta muuta kuin kahdesti ja vähäpätöisellä tavalla, sai melkein viimeisissä kahakoissa, saksalaisten vetäytyessä Rein-virran taakse, kuulan selkärankaansa, varsin lähelle selkäydintä.
Että hän käänsikin kerran selkänsä viholliselle, sen paetessa!
Roland joutui sairaalaan, tuohon hänelle rakkaaksi käyneeseen kaupunkiin, joka oli hänelle pelkkä Rosamonde. Ja suloista oli siellä ensin levätä verileikistä, vaikka tuskatkin purivat selkäydintä. Kuula oli toki jo saatu poistetuksi. Suloista nukahtaa markiisittaren hellien käsien vaalimana ja herätä hänen huultensa lämpöiseen suudelmaan ja lohdutukseen.
Siellä uudistettiin markiisittaren ja Rolandin vihkiminen vielä julkisesti, komein ja juhlallisin menoin. Niin tahtoi markiisitar, vaikka Roland ei päässyt vuoteesta. Rosamonde pelkäsi näet erästä seikkaa, jota hän ei kuitenkaan ilmoittanut miehelleen … jotain sairautta koskevaa.
Kului kuukausia, mutta Roland ei parantunut. Kipu selkärangasta levisi muualle.