Tuli jälleen syksy, ainaisin satein ja viimoin. Lääkärit neuvoivat soturille ja markiisittarelle lämpöisen etelän parhaita seutuja, Italiaa. Soturin toiveet, että hän eläisi ja elättäisi vaimonsa, olivat heikentyneet. Mitä siitä! Markiisitar möi riemuiten jalokivisen kaulakoristeensa. He matkustivat Napoliin, ihanaan ja iloiseen kaupunkiin, joka kuultaa kullankeltaisena ainaisen kesänsä sinisistä autereista, täynnä taivaallisten aaltojensa leikkiä ja asukkaittensa hetkionnen laulua.
Siellä olivat he nyt. Markiisitar talutti rakastettuaan; Roland ei enää jaksanut kävellä häneen nojaamatta. Ja vihlovan kivun lisääntyessä Rolandin selkäytimessä kasvoi hänen toivottomuutensa.
Niinpä päätti aviopari viimein, kun miehen jo oli turvauduttava kainalosauvoihin, palata synnyinmaahan.
He menivät Rolandin kotiseuduille, vaikka ne olivatkin raiskatut. Sillä markiisitarkin myönsi, että heidän täytyi nyt käytellä varojaan viisaasti eikä hukata niitä vieraassa maassa. Hän sanoi, että niiden täytyi melkeinpä yksinään riittää, kunnes Roland paranisi. He päättivät rakennuttaa pienen talon varakreivi de Coeur-de-Loupin linnan raunioille.
ja niin he tekivät. Siellä hoiti markiisitar puolisoaan edelleen, apunaan joku palvelijatar.
Rakentamiseen kuluneet rahat loppuivat. Rosamonde de Fleur-de-Lys möi korvarenkaansa ja sitten rannerenkaansakin; aika kului entiseen tapaan, ja varakreiville oli toimitettava lääkäreitä; huonostipa maksaa sota usein niille, joille se on luvannut kultaisia kannuksia. Kuitenkin keksi Rosamonde keinon salatakseen myönnit mieheltään, joka kylläkin huomasi, että Rosamonden kauniit kädet olivat tulleet karkeiksi työstä, sillä palvelijatartakaan he eivät enää voineet pitää. Niin, markiisittaren keino oli se, että hän teetti kalliin renkaansa sijaan samanlaisen halvasta metallista ja lasinsiruista. Siten salasi Rosamonde mieheltään uhrauksensa.
Mutta vielä enemmän odotettiin häneltä uhria. Roland ei päässyt nousemaan enää kainalosauvoillekaan; paitsi jalkoja olivat nyt hänen kätensäkin halvautuneet. Ainoastaan morfiini antoi virvoitusta nuoren sankarin tuskien lakkaamattomaan tuleen. Nyt tuli Rosamonden viimeisten keinojen vuoro. Koruja ei hänellä enää ollut muuta kuin rakas vihkisormus. Mutta olihan isällä varoja! Mitä teki hän? Rosamonden isä oli saanut aikaa sitten tiedon tyttärensä avioliitosta ja todellakin julistanut hänet perinnöttömäksi. Nyt nöyryytti Rosamonde itsensä niin, että hän kirjoitti isälle ja pyysi itselleen apua, luvaten erota varakreivi Roland de Coeur-de-Loupista. Mikä valhe ylhäisen nuoren naisen suusta, joka ei koskaan tahtonut valhetella! Ja hänkö olisi eronnut puolisostaan ja sairaasta rakkaastaan. Isä antoikin tätä hyvää lupausta vastaan jonkin summan. Sillä hankki Rosamonde de Fleur-de-Lys miehelleen Englannista lääkäreitä.
Turha toivo: jumalat olivat ampuneet Rolandia, kun oli kääntänyt yhden ainoan kerran selkänsä viholliselle! Hänen tuskansa yltyivät. Hän ei voinut liikuttaa enää päätänsäkään, hän makasi vuoteessa kuin ruumis: elävä ruumis, jonka luita peitti punertava nahka. Ainoastaan rinta ilmaisi elämää, huohottaen alinomaa, joka hetki, milloin ei morfiini tukahduttanut sen liikettä ja ummistanut kuumehohtavia silmiä. Rosamonde suuteli pakahtuvin sydämin Rolandin pöhöttyneitä ja vääristyneitä kasvoja. Rosamonde anoi apua suurelta tasavallalta, hän vaati sitä, uhaten häpeällä sen kunniaa: apua ei tullut. Harvoin muistetaan todella kärsiviä sankareita. Nyt Rosamonde rukoili ja uhkasi isäänsäkin jälleen, tuota kuivan sydämen miestä, joka oli katkeroitunut tyttärensä petoksesta: eihän näet Rosamonde ollutkaan palannut kotiinsa. Markiisitar teki käsitöitä; niitä hän lähetti Pariisiin myytäväksi. Ja kun hän oli päivän ja illan tehnyt niitä Rolandin vuoteen ääressä, jatkoi hän työtään yöllä keittiössä, ettei tuskiinsa heräävä puoliso näkisi hänen valvovan ja itkevän. Salatakseen kuihtumistaan markiisitar de Fleur-de-Lys, vaikkei hänen tosiaan ollut ennen tarvinnut kaunistaa kasvojaan, maalasi itseään Rolandin vuoksi.
Rolandin kipu piti joka hetki sairaan otsalla tuskan hien.
Mihin ei ääretön hätä saisi uskomaan? Pyreneitten lumisten alppien helmassa on kaupunki nimeltä Lourdes. Vihannassa rotkossa, pyhä kaupunki. Siellä on komeita marmorikirkkoja … siellä asuu ihmeitä tekevä Lourdesin Neitsyt Maaria. Hänen kunnianimenään on Salus infirmorum, sairaiden pelastus. Puolenmiljoonaa toivioretkeläistä vaeltaa joka vuosi sinne, juomaan vettä Neitsyen ihmeitä tekevästä lähteestä tai kylpemään sen jääkylmässä vedessä. Tuhannet ovat jättäneet kainalosauvansa pyhän luolan seinälle, jonka vieressä tuo lähde on, ja kultaisia kiitoslauselmia kirkkojen marmorisiin seinälaattoihin, ihmeen kautta pelastuneina halvatun tai sokean kohtalosta. Rosamonde de Fleur-de-Lys tiesi kyllä, koska hän oli lähellä Lourdesia sijaitsevan Paun seudun tytär, että se Neitsyt Maaria, joka ilmestyi puolen vuosisataa sitten eräälle myllärin tyttärelle ja kehoitti häntä neuvomaan sairaita juomaan hänen lähteensä vettä ja kylpemään siinä, — että se jumalanäiti mahtoi olla ainoastaan muudan pariisitar, joka oli ollut luolassa kohtauksessa rakastettunsa kanssa. Mutta kuka tietää: monet ovat kuitenkin parantuneet uskomalla tähän Neitsyeen. Rosamonde de Fleur-de-Lys vei siis Rolandin tuonne pyhään kaupunkiin, lietsoen koko matkan hänen sieluunsa uskoa: suurta uskoa parantumiseen, uskoa pyhään Maariaan, uskoa ihmeeseen. Kukaan ei liene koskaan palavammin rukoillut Lourdesin suitsutuksesta mustuneen luolan suulla, kultakruunujen ja satojen vahakynttilätulten ympäröimän Neitsyt Maarian kuvan edessä kuin Rosamonde de Fleur-de-Lys rukoili kalleimpansa puolesta. Kun paareilla kärsivälle Rolandille kurotettiin ihmeellistä vettä juotavaksi, niin hetkisen kirkasti hymyilevä toivo Rolandin sameita ja surullisia silmiä. Mutta kauan ei ollut toivoon syytä.