Ihmeluolan madonna ei kuullut sitä sisartaan, jonka nimi oli de Fleur-de-Lys. Entistä kurjempana saattoi nuori markiisitar miehensä takaisin kotiin.
Kului aikaa, ja varakreivi de Coeur-de-Loup sanoi joskus, että tuntui kuin kohtalo aikoisi vääntää hänen selkärankansa poikki, niinkuin hauraan puun, ja samalla kuin se aikoisi kovettaa sen marmoriksi. Yöllä, kun Roland luuli Rosamonden nukkuvan, karkasi valvovan sairaan huulilta joskus epätoivoinen huudahdus taivaan puoleen, joka ei vapauttanut häntä kuolemalla. Ja sellaisten huudahdusten merkityksen tiesi Rosamonde hyvin; eikä hän aina voinut rientää lohduttamaan, koska tiesi, että hän siten olisi riistänyt Rolandilta mahdollisuuden valittaakin.
Viimein sammui kärsivältä sankarilta melkein silmien valokin. Ja silloin hän alkoi ilmaista kaipaavansa kuolla, kyyneleiden virratessa noista sammuvista silmistä, jotka eivät kauan näkisi enää edes Rosamondea. Jopa hän kerran kysyi, verkalleen ja leikkisällä äänellä, muistiko puoliso muinoin kysyneensä häneltä, olisiko hänellä voimaa surmata Rosamonde, jos tämä ruhjoutuisi taistelukentällä haavoittuneita etsiessään. Rosamonde muisti hyvin tuon asian. Hän säpsähti, eikä vastannut heti. Mutta sitten hän vakuutti Rolandille, että jos hän huomaisi kaiken toivon turhaksi, niin hänellä olisi ryhtiä vapauttaa rakkaansa. Niin, hän tekisi sen; ilman tuskaa olisi Roland parissa sekunnissa oleva kuollut kuin pienoinen hiiri, vaikka hän oli suuri ja oikea sankari. Silloin Roland rauhoittui ja kärsi jälleen vaivansa.
Pian hän oli paitsi liikkumaton myöskin sokea.
Kerran sanoi markiisitar de Fleur-de-Lys saaneensa isältään katuvan kirjeen: isä kutsui häntä muka komeaan linnaansa, talvellakin ihanan Paun kaupungin lähelle. Isä tahtoi sovittaa kovuutensa tytärtään kohtaan, nähdessään hänen totisen rakkautensa; hän oli ensin muka pitänyt sitä kevytmielisyytenä; nyt hän tahtoi sovittaa menettelynsä siten, että kohteleisi ystävyydellä hänen miestään, onnetonta sankaria, jopa valmistaisi tuolle sankarille omituisen ja mitä iloisimman yllätyksen.
Niin sanoi Rosamonde isänsä kirjoittaneen.
Sitten möi hän Rolandilta salaa vihkisormuksenakin, pukujensa lisäksi: niitä hänelle ei jäänyt enää kuin yksi ainoa, se syreeninkukkien värinen puku, jo ennen tuntemamme. Näin saaduilla rahoilla palkkasi hän varakreiville kunnon hoitajattaren niiksi kahdeksi päiväksi, jotka häneltä veisi matka muka Pyreneitten juurelle ja sieltä takaisin. Mutta hän matkustikin Pariisiin.
Koskaan ei Roland de Coeur-de-Loup ollut kuullut vaimonsa ääntä iloisempana kuin hänen palatessaan tuolta matkalta. Ja hänen seurassaan oli kaksi henkilöä, mies ja nainen. Rosamonde kiitti miestään sankariksi, josta hän oli ylpeä tuhannesti enemmän kuin koko ikänsä, sillä Roland oli nyt nouseva tuskiensa haudasta entistä kirkkaampaan elämään. Rosamonden isän yllätys oli näet sellainen, että hän oli mennyt puhuttelemaan Lourdesin kaupungissa muuatta indialaista bramaania, joka oli tullut sinne näkemään kristittyjen ihmeellisintä ihmepaikkaa. Tuo buddalaisten pyhä mies oli vakuuttanut leikinasiaksi parantaa Roland, niin totta kuin hän itse, indialainen pyhimys, oli maannut omasta tahdostaan neljä kuukautta haudattuna ja oli sitten noussut ylös. Sitä, mitä ei neitsyt Maaria osannut tehdä, sen osaisivat Indian kuuluisat ja vanhat taidot. Nämä vieraat, miehen ja naisen, bramaani niinikään oli tehnyt terveiksi Lourdesissa. Heidät oli markiisittaren isä lähettänyt Rolandille eläviksi todistajiksi paranemisesta, toivonlehvän tuojiksi. Sairaan oli kestettävä vielä tuokio. Itse idän viisas ei aikonut tulla ennenkuin viikon kukittua, tehtyään pitkällisiä valmistuksia vaativat lääkkeensä Rolandille. Mies ja nainen vannoivat todeksi markiisittaren kertomuksen, vannoivat innostuen ja kiihtyen, kun sokea sankari epäili heidän sanojaan. Ja sitten he lähtivät pois siitä köyhästä talosta. Mutta Rosamonde nauroi ja liverteli kuin kesän alussa pesäänsä rakenteleva pääskynen, kietoen Rolandin syliinsä ja suudellen häntä. Nyt oli heillä oleva suuri juhla, koska Rosamonden Roland pian olisi terve. Sitä juhlaa ja muita pikku menoja varten oli Rosamonden isä antanut tyttärelleen ja vävylleen aluksi kymmenentuhatta Ranskan tasavallan kultaista rahaa. Taivas oli ihmeellisellä tavalla kääntänyt ankaran miehen katumukseen. Rosamonde oli tuonut tähän juhlaan myöskin upean synnyinseutunsa kukkia … siitä palatsista, jonne he matkustaisivat Rolandin kanssa virkistysretkelle ennenkuin ryhtyisivät järjestämään Rolandin linnaa kaikkeen sen entiseen komeuteen. Niin, ruusuja todella: niiden tuoksun sairas tunsikin, Rosamonden asettaessa ne hänen povelleen.
Juhlaan siis! Koskaan ei Rolandilla enää olisi taistelua! Mikä elämä: nuoria he olivat vielä, ja Rosamonde niin rikas. Vielä ponnistus … viikon päivät, ja sitten alkaisi pitkä, ihana elämä! Lumivalkeat raidit asetti toimelias markiisitar Rolandin vuoteeseen, kannettuaan hänet leposohvalle niinkuin monet kerrat ennen. Ruusuja ja suuria liljoja, joiden heteet olivat kultaisessa tomussa, sovitti hän sokean sairaan vuoteen kulmiin.
Sairas huudahti, että Rosamonde oli siis tosiaan tehnyt tämän hänen puolestaan: hankkinut hänelle pelastuksen? Ah, Roland sanoi leikillään, että näytti siltä kuin Rosamonde todellakin olisi ollut valmis surmaamaankin hänet, jos ei muuta apua olisi ollut!