Rosamonde vastasi hiukan vihastuen hänelle, että oli kiittämätöntä puhua tällaisella hetkellä sellaisesta lupauksesta, joskin hän olisi ollut valmis siihen, ellei muuta mahdollisuutta olisi löytynyt. Oi onnea, että se löytyi! Rosamonde tiesi nyt kymmeniä tarinoita ihmeellisistä parantumisista, joita tuo Indian tumma tiedemies oli tehnyt. Niin, nainen oli hullu ilosta; hän teki pientä kiusaakin Rolandille, nipisti häntä kipeästä niskasta sanoen, että pian saisi Roland kostaa vuorostaan väkevillä käsivarsillaan vaimolleen, ja vääntää kiviä, raivatessaan linnan raunioita puutarhaksi, sillä voimistuakseen oli Rolandin tehtävä ruumiillista työtä. Nyt meni markiisitar varustamaan miehelleen mainiota herkkuateriaa. Mutta kun hän tuli keittiöön ja oli siellä yksin, hervahti hänen ruumiinsa lamaan. Sillä ihmisen sydän on pakahtua suruun, jos häneltä kuolee rakas ihminen, ja Roland oli ainoa Rosamonden omaisuus koko maailmassa. Isä ei ollut suinkaan heltynyt eikä katunut. Raskasta on tietää kaikki mennyt onni kadonneeksi kuin lyhyt eilinen päivä, joka lensi pois eikä koskaan enää palaa. Niin laskee elämän aurinko. Missä olivat heidän yhteiset kävelynsä pitkillä, kauneilla poppelikujilla, heidän rakkautensa metsien kunnailla? Missä tuhannet suloiset hetket? Heidän yhteiset taistelunsa elääkseen? Sammuvat olivat pian Rolandin väsyneet silmä-raukat. Roland oli saava levätä. Mutta pois nyt itku: vielä oli markiisitar de Fleur-de-Lysiilä muuta tehtävää ennenkuin hänen työnsä oli täytetty. Hänen täytyi auttaa rakastettuaan. Hän tukehdutti kyynelten kuuman virran: se ei saanut samentaa hänen sielunsa kirkkautta tänä iltana. Rosamonde oli markiisitar, vanhaa sukua; hänen täytyi osata hallita järjellään sydämensä. Hän valmisti Rolandin juhla-aterian. Jopa tarjosi hän puolisolleen, kun Roland ensin oli saanut viihdyttävää morfiinia, myöskin keveää ja ihanaa sampanjaa, pohjoisen Ranskan viiniä, kuohuvaa ja sihisevää kuin kauniin valtameren maininki-vaahto. Ja koko ajan puhui Rosamonde Rolandille, jonka mielessä oli herännyt runsaan morfiinin ja naisen aurinkoisten sanain voimalla riemuisa usko paranemiseen, puhui liverrellen, nauraen ja leikkivästi, kuinka he järjestäisivät kotinsa ja Rolandin sukulinna saatettaisiin entiseen kuntoon.
Oi viimeistä yötä, viimeisiä tuokioita! Lieneekö markiisitar de Fleur-de-Lysin povi, jonka valkeuden Roland muisti, milloinkaan ollut lämpöisempi kuin nyt? Ihanampi koskaan ennen hänen kaulansa ja hehkuvampi hänen suunsa. Lienevätkö Rosamonden huulet, joiden punan Roland muisti kuin korkeimman autuutensa, koskaan olleet niin alttiit? Mutta miksi ne suutelivat näin lyhyesti, kiivaasti, joskin kuvaamattoman hellästi? Ja miksi Rosamonden rinta tuntui vavahtavan rajusti? Rosamonde vaikenikin joskus. Mutta sitten hän alkoi jälleen laskea leikkiä ja nauraa; hänen äänensä soi kuin paimenhuilu. Hän tahtoi jälleen hyväillä Rolandia itse, sallimatta sitä vielä Rolandille, hyväillä kuin itämainen odaliski, hukuttaa hänet rakkauteensa. Ja Roland nukkui pian, vaipui suloiseen tiedottomuuteen … niinkuin hukkuva syvän meren helmaan.
Kun hän oli nukkunut ja tunnoton kaikille tuskille, ruiskutti markiisitar de Fleur-de-Lys hänen suoniinsa muuatta varmaa ja heti tappavaa myrkkyä … sillä olisiko hänen kauneudenvaistonsa sallinut tahrata rakkainta verellä, ampua luotia hänen sydämeensä?
Koskaan ei Roland siitä unesta herännyt.
Vielä hautasi Rosamonde de Fleur-de-Lys puolisonsa, kätki hänet hiljaisen kalmiston mustien puiden alle ja peitti hänen kumpunsa kukkasilla. Sitten hän meni ja antoi itsensä murhaajana ilmi viranomaisille, selkein ja hymyilevin kasvoin ja tummin silmin, joiden ilme oli ikäänkuin katseeton ja joista herahti välistä kyyneleitä. Totisinta totta: hän oli tappanut varakreivi Roland de Coeur-de-Loupin. Hänellä oli, jos tarvittaisiin, teolleen todistajat: paitsi myrkkypulloa tarina koko tapahtumasta, selvä tarina, kuinka hän oli päästänyt Rolandin suloiseen lepoon, tuoden Pariisista jonkin miehen ja naisen häntä valheella rohkaisemaan, ostaen heiltä myrkyn, ilmaisematta kuitenkaan heille, mihin julmaan tarkoitukseen. Oikeudelle hän ei myöskään suostunut sanomaan näiden auttajiensa nimiä.
Tutkinnon jälkeen ei markiisitarta voitu pitää juuri mielipuolenakaan, vaikka hän, siitä huolimatta, että sanoi surmanneensa säälistä, esiintyi surupuvun asemasta tuossa loistavassa syreeninkukkien värisessä, ikäänkuin ilopuvussa. Inhimillisen frankkienkin maan laki tuomitsi hänet vankeuteen elinkaudeksi.
Miksi jäi Rosamonde de Fleur-de-Lys eloon? Sillä rakkaudesta hän surmasi rakkaansa, ja nyt häneltä oli riistetty kaikki maailmassa. Vai eikö lopulta uljaimmallekaan ole niin helppoa luopua elämästä kuin vapauttaa toinen kärsivä kärsimyksistä? Niin rakas voisi kurjinkin elämä olla meille. Tai ehkä markiisitar de Fleur-de-Lys, vanhaa sukua, jopa omituista, itämaista vertäkin, tahtoi kokea vielä myöskin vangin kidutuksen, koettuaan paljon muuta elämässä: sen monet tuskat ja riemut.