Esan muodossa ilmestyi jotenki selvästi tytymättömyys. Luopion emäntä nykäsi Helenaa hiasta ja kuiskasi: "Tämä on aivan kummallista — älä pelkää — en sanaakaan hiisku tästä asiasta. Kyllähän minä olen paljon nähnyt, vaan minussa pysyykin paljo".
Sofia odotti vastausta Esalta, vaan kun tämä ei mitään ääntänyt, hän sanoi Tapanille: "Me vaivaamme Esaa pyynnöllänne emmekähän voi sen täyttämistä vaatiakaan, sehän oli vaan suullinen lupaus ilman vieraitta miehittä, sillä oman talon väki ei saa todistaa".
"Niin", sanoi Tapani, "vaan myönsihän Esa äsken näiden kuullen, että hän on kehoittanut meitä ilmoittamaan, mitä haluaisimme palkinnoksi".
Helena astui nyt Esan luo, silitti hänen ohimoitaan ja sanoi: "Minä toivon, ettei tuosta onnettomuus seuraa, jos lupaamme Valpurimme Hannulle".
"Tuommoiset lupaukset ovat jotensaki järjettömiä", jupisi Esa. "Appa he eivät mieltyisikään toisiinsa. Se ainaki on välttämätön ehto onnelliseen avioliittoon ja sillä välipuheella minäki suostun Sofian ehdoitukseen".
"Täysi suostuminen tai suora kielto", virkkoi Sofia. "Kolmatta en minä korviini ota. Syö sanasi, jos haluat, Esa. Sinä käskit pyytää jotain, vaan et sanonut: pyydä ehdoilla".
"Siinä on muija, joka puolensa pitää", sanoi Esa, jota Sofian johdonmukaisuus hiukan huvitti, jospa närkästyttikin. "Mutta tahtoisitko heitä pariskunnaksi, vaikka he vihaisivatkin toisiaan".
"Nuoret ihmiset naimisijässä eivät tavallisesti vihaa toisiaan", sanoi Sofia. "Jos niin on, niin löytyy siihen joku ulkonainen syy ja semmoiset syyt minä lupaan pitää ulohtaalla lapsistamme, niin että rakastavat toisiaan kaikesta sydämmestään".
Luotuaan silmänsä Helenaan, virkkoi Esa. "Minä olen aina pitänyt kunnianani pysyä sanassani. Minä siis suostun pyyntöösi, Sofia. Mutta muista, että edesvastaus lankeaa sun päällesi, jos tämä liitto vie onnettomuuteen, josta Herra varjelkoon".
"Yhtä hartaasti kuin sinä, Esa, toivot Herralta apua tässä asiassa, yhtä hartaasti minäki sitä toivon", sanoi Sofia ja pyyhki silmiään, jotka kyllä olivat kuivat.