"Tämä on hyvin liikuttava hetki", sanoi Tapani, ajatellen samassa: "en minä kehtaa pyytää mitään".
"Näin kummallisia en ole nähnyt enkä kuullut", sanoi Luopion emäntä. "Eipä sillä, että minä juuri paljon näen ja kuulen. — Nuo nuoret, viattomat lapsiparat! Ja tuossa on ylkä!"
Hän rupesi muka itkemään, vaan kun Esa sanoi: astukaamme nyt sisälle, siellä jotaki suuhun saatanee, niin Luopion emännän kyyneleet palasivat samaa tietä kun olivat tulleet, niin ett'ei ainoatakaan pisaraa näkynyt silmännurkassa.
Sisällä nyt yleisesti vallitsi hyvä tuuli. Siellä syötiin ja siellä juotiin ja Sofia nosti pienen Valpurin kätkyestä ja suuteli häntä ja samoin teki Luopion emäntä, vakuuttaen, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin suloista lasta (niinkuin moniailla on tapa sanoa.) Ja Tapani silitteli takkinsa liepeitä ja väänteli itseään tuolilla ja puheli tulevaisuudesta ja Luopion isäntä sanoi, että Pilveiset olivat erittäin järkeviä, kun halusivat miniätä ylempää kun itse olivat. Helena kuunteli hymysuin näitä ylistyksiä, ollen iloinen, kun näki Esanki hyvällä tuulella.
Kun vihdoin kesäkuun aurinko vaipui metsän taa, läksi iloinen seura Aumolasta, aavistamatta, mitä läheisimmässä tulevaisuudessa oli siellä tapahtuva.
IV.
Pari vuorokautta oli kulunut edellisessä kerrotusta. Esan täytyi lähteä käymään lähimmässä kaupungissa, jossa asiat vaativat hänen viipymään kolme päivää.
Keveästi hyppäsi Esa kärryihin ja nyykäytteli ystävällisesti päätään Helenalle, joka seisoi kartanolla, Valpuri sylissään. Kohta tomupilvi esti Helenaa näkemästä miestään, jonka hänen hyvä oriinsa vei nopeasti eteenpäin.
Sen päivän hetket kuluivat Helenasta varsin hitaasti ja hän oli tyytyväinen, kun puukuorinen seinäkello vihdoin löi 9.
Vielä hetkisen ylhäällä oltuaan, hän asettui levolle. Niittyväki oli 2 peninkulman päässä talosta ja palasi vasta viikon lopussa Aumolaan. Helena äitineen ja lapsensa kanssa olivat siis ainoat asukkaat talossa. Lovisa oli, Helenan pyynnöstä, tullut isolle puolelle makaamaan, samaan kamariin kun Helena ja Valpuri.