Kun varhainen kesäaurinko säteillään valaisi Helenan kasvoja, hän heräsi. Kaikki tuntui hänestä niin rauhalliselta, niin suloiselta, hiljaisuus ympärillä, heleä taivas, jolta aurinko valeli kultiaan ja joen välkkyvä pinta. Ja tuossa hänen vieressään lepäsi hänen "kultasilmänsä" niin rauhallisena, niin hiljaa.
Niin hiljaa, niin hiljaa! Äiti pidättää henkeään, kuullakseen pienen valvattinsa vienon hengenvedon. Hän kuuntelee, kuuntelee, kallistaa päänsä lähelle lapsen muotoa, katselee sitä. Vaan äkkiä hän kavahtaa ylös kumarruksistaan, sitten taas kyyristyy ja nyt sävähtää kuin ukonnuolen lävistämänä. Lapsi on — kuollut!
Helena koettaa huutaa, vaan ääni ei kulje hänen kurkussaan. Vihdoin hän syöksähtää äitinsä luo, riuhtoo häntä käsivarresta ja Lovisa herää, kuullen tyttärensä läpitunkevan hätähuudon: "minä olen tappanut lapseni!"
Lovisa kavahtaa sängystään, katsoo Helenan kauheasta tuskasta vääristyneitä kasvonpiirteitä eikä tahdo uskoa silmiään eikä korviaan. Vihdoin hän ymmärtää, että Helena on maannut lapsensa kuoliaaksi.
"Toinnu, Helena!" sanoi nyt Lovisa. "Tuommoinen onnettomuus, joka nyt on sulle tapahtunut ja jonkakaltaisesta moniaita viikkoja sitten kerroin sinulle, tapahtuu vallan usein".
"Ainoa lapseni! Mitä Esa sanoo! Ja Pilveiset! Ja koko pitäjä! Halvinki vaimo voi mua ylönkatsoa".
"Luota Luojaan", virkkoi Lovisa. "Hänen tahtonsa lie ollut, että lapsen piti kuoleman".
"Mitä tyhjää! Kaikki on mun syyni! Ja miksi tämä onnettomuus mulle on tapahtunut? Olenko minä enemmän syntinen kun moni, jolla on liuta lapsia elossa? Ottakoon julma Jumala munki henkeni, kun lapseni hengen vei. Haa! Minä voin tulla hulluksi, äitini!"
"Älä lapseni herjaa noin", virkkoi Lovisa. "Äläkä noin kaikkea rohkeuttasi menetä. Ehkäpä voidaan tämä ikävä jotenki korjata".
Helena katsoi hajamielin äitiinsä, vaan naurahti sitten katkerasti ja sanoi: "Ei teissä liene tämän vahingon korjaajaa".