Valpuria kohtaan Hannu noudatti kaikkea kohteliaisuutta, vanhempainsa tahdon johdosta. Hän tunsi, ettei hän kyllä oikein sydämmestään voinut rakastaa tuota kainoa, hiljaista tytärtä, jossa hän olisi vaatinut hilpeämpää luonnetta, vaan tätä mielipidettään ei hän mitenkään osoittanut ei puheissa eikä käytöksessä. Vanhemmat siis elivät toivossa, että nuoret olivat kuin luodut toisiaan varten.

Mitä Valpuriin tulee, niin hän, kuultuaan vanhempainsa tahdon tulevaisuutensa suhteen, ei nuoruutensa johdosta sen enempää asiaa miettinyt kuin että sopimus oli tehty. Tuota suloista tuskaa, joista runoilijat laulavat, ei hän tuntenut kuin osaksi, vaan ei hän sitä tiennyt kaivatakaan, koska ei hän vielä ollut lukenut renttukirjojakaan, kun ainoastaan pienten lasten satuja, mainioiden miesten elämäkertoja ja matkakertomuksia. Vaan tuli vihdoin sekin aika, jolloin hän tuosta kaikkivaltaavasta tunteesta, joka hänessäkin piti löytymän, sekä sai lukea jotakin että myöskin varsin elävän ja — oudon selityksen eräältä ystävältään. Kuitenki Valpuri ei vielä tästä tullut murheelliseksi, koska ei Hannu ollut häntä mitenkään loukannut. Ja kun hän sitte vanhemmilta ihmisiltä sai kuulla, että liian tulinen rakkaus ennen aikojaan sammuu, niin tyyntyi hänen levottomuutensa.

Mitä muihin kertomuksemme tähän asti mainittuihin henkilöihin tulee, niin ne, kahdenkymmenen vuoden kuluessa, enemmän tai vähemmän saivat tuntea ajan kaikkia muuttavaa voimaa. Antti ja Sanna, lesken lapset, jotka kellokkaistaan riitelivät, olivat naimisissa ja elävien kellokkain omistajia.

Pilveiset suorittivat joka vuosi noita pieniä perhekohtauksia elämää täynnä, joista lukijalla on jo vähän tietoa edellisestä. Sofia oli jotensaki menettänyt sen vähän suopeuden, joka ennen oli löytynyt hänen muodossaan. Tapani myöski oli hiukan elähtyneen näköinen, vaan kuitenki tuo vanha viehättämishalu asui hänessä ja tuo erinomainen siisteys myöskin vallitsi hänessä. Perhe oli lisääntynyt viidellä hengellä. Hannusta oli kasvanut leveähartiainen, sinisilmäinen ja hiukan punertavantukkainen nuori mies, joka aina oli valmis mittaamaan voimiaan ja piti toisia, joilla voimia löytyi, suuressa arvossa. Oli rikkaus myöski hyvin suuri ansio ihmisellä, hänen arvelunsa mukaan. Ei hän siis ollut mikään erittäin miellyttävä olento ihmisten silmissä, vaan vanhemmat häntä kyllä suuresti rakastivat, varsinkin Sofia, joka ihmetteli poikansa tahdon lujuutta, kun tämä esim. oli kaksi päivää syömättä ja sitten söi, että vatsaa pakotti.

Helenan äiti oli nyt kuudenkymmenen viiden vuoden ijässä. Hänen terveytensä oli tähän aikaan asti ollut oivallinen. Mutta muutamassa tilaisuudessa hän kovasti vilustui ja joutui nyt vuoteen omaksi. Tämä hänen sairastamisensa tuli olemaan suurimmasta merkityksestä kertomuksessamme ilmaantuvien päähenkilöiden oloille.

Kahdesti oli taudin alkupuolella pitäjän arvoisa kirkkoherra käynyt sairaan luona häntä puhuttelemassa ja, jo ensi kerran käydessään, luullut huomaavansa, että joku raskas suru painoi potilaan mieltä. Hän rupesi siis tutkimaan tämän sieluntilaa ja kehoitti häntä välttämättömästi tunnustuksen kautta keventämään omaatuntoansa, jos nimittäin sitä joku suurempi synti painoi. Helena sattui myös olemaan sisällä pappismiehen näin puhuessa ja tämän mentyä hän rukouksilla ja puolittain uhkauksilla sai äitinsä sitoutumaan siihen, ettei hän ilmaisisi papille mitään lapsen ryöstöstä. Kukin arvaa helposti, mikä tukala asema nyt syntyi sekä äidille, joka täten pakoitettiin salaamaan asian, jonka tunnustamisen hän varmaan odotti tuottavan kevennystä raskaalle mielentilalleen, että myös Helenalle, joka tunsi, että hän esti äitinsä käyttämästä sitä keinoa, jonka avulla tämä saavuttaisi levon levottomalle mielelleen.

VIII.

Oli synkkä päivä vuoden alulla. Tasainen pilviverho peitti taivahan ja aurinko, joka vasta lähellä kello kymmentä kohosi taivaanrannan yläpuolelle ja moniaan tunnin sitä pitkin hiivittyään, laski, ei edes päiväsydäntä voinut saada niinkään valoisaksi, että helposti olisi voitu lukea akkunan ääressä. Puolihämärässä kamarissaan makasi Lovisa ja katseli harmaata taivasta, mietiskellen, mitä tuon verhon takana mahtaisi löytyä, jos voisi tunkea oikein kauas sen taakse. "Siellä istuu" — hän ajatteli — "Ijankaikkinen ja hänen laumansa häntä ympäröivät ja ehkä minun kohta pitää ilmestymän siellä tekemään tiliä elämästäni. Ja silloin tuon kurjan lesken kyyneleet ja rukoukset asetetaan mun silmäini eteen ja minulta kysytään: 'millä ai'ot nämä maksaa'?"

Niin elävästi nämä ajatukset olivat vallanneet Lovisan mielen, että kauhistuksen huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän ajatuksissaan kuuli tuon kysymyksen.

Helena, joka oli ollut kartanolla ja kuullut tuon huudon, tuli kiiruusti sisään, luullen, että äitinsä loppua teki, jota hän, suoraan sanoen, milt'ei olisi suonut, sillä hän suuresti pelkäsi, että Lovisa, jonkun mielenliikutuksen valloittamana voisi Esalle ilmoittaa salaisuuden.