"Minä olen totellut omantuntoni ääntä", virkkoi Lovisa.
"Omatunto!" naurahti katkerasti Helena. "Onko se omatunto oikea, joka syöksee onnettomuuteen sen, jonka maan päällä pitäisi olla läheisinnä kulleki, nimittäin oman lapsen? — Te olitte siis leskelle ilmoittaneet asiasta?"
"Niin olen tehnyt".
"Haa!" huusi Helena säihkyvin silmin. "Te ansaitsisitte tulla kuritetuksi, vaan toivon, ett'ei teissä enään paljoa elinvoimaa jäljellä ole. — Miten nyt tuo leski saadaan täältä pois? Tässä talossa ei hän saa olla ja tähän taloon ei hän enään saa tulla".
Näin sanoen hän meni ulos, käski rengin valjastaa hevonen ja viedä Takalon Elsan (joka Helenan lauseen mukaan joko oli saanut halvauksen tai oli juovuksissa) kotiinsa.
Kohta oli renki valjastanut hevosen. Leski alkoi viretä, hän talutettiin rekeen ja vaikka hän mieli tekemään vastarintaa, täytyi hänen matkustaa kotiaan.
Sitten Helena astui äitinsä huoneesen ja sanoi: "Jos te vielä hullutuksianne jatkatte, niin pääsette vapaakyydillä tästä talosta samoin kuiri leskikin".
"Ole huoleti, lapseni; kohta minusta pääset", sanoi Lovisa ja kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä, kun hän lisäsi: "näinkö eroat äidistäsi?"
"Näin", virkkoi Helena ja astui katsomatta Lovisaan, ulos.
Esa ei ollut mitään kaikesta tästä kuullut eikä Helena hänelle mitään ilmoittanut, sanoi vaan: "äiti parka houraa kovasti. Parasta olisi, jos hän pääsisi vaivoistaan".