"En ole sinua kutsunut houreita kuulemaan. Minä olen sinut kutsunut, antaakseni sinulle tietoa ryöstetystä lapsestasi", virkkoi Lovisa.
"Ryöstetystä" huudahti leski. — "Niin niin — metsänpedot hänen ryöstivät eikä suinkaan mitään enempää lapsestani tiedetä", hän lisäsi tyvenemmällä äänellä.
"Metsän pedot eivät vieneet lastasi, hänen vei" —
Leski hypähti ylös, hänen silmänsä tuijottivat, hänen jalkansa horjuivat. Hän tarttui Lovisan käteen ja huudahti:
"Kautta kaikkivallan, älkää mua hulluksi tehkö puheellanne. Lapseni on kuollut — oi, hän on kuollut!"
"Kahdenkymmenen vuoden vanha synti painaa omaatuntoani ja nyt tahdon sen tunnustaa. — Lastasi ryöstämään minä kehoitin oman lapseni, joka oli maannut lapsensa kuoliaaksi. — Tuolla pihan toisella puolen elää lapsesi ja Valpuriksi häntä kutsutaan".
Huuto pääsi lesken huulilta ja hän vaipui tainnoksiin lattialle. — —
Sairaskin vaipui hengästyneenä vuoteelleen. — — —
Silloin ovi avattiin ja Helena astui sisään.
"Ahaa, äitini!" hän lausui vihasta kähisevällä äänellä. "Minä näen, että houreenne on enenemään päin!"