Lauri katosi kohta lesken nähtävistä. Tämä viipyi vielä useat tunnit kotonaan ihmetellen, mitä asiata Lovisalia olisi hänelle.
Vihdoin hän iltapuoleen läksi matkalle. Päivän kultaterä loimotti vielä lounaiselle taivaanrannalle, vaan vihdoin se vajosi näköpiirin alle. Syntyvän kuun sirppi siinti iltaruskon ylipuolella; vihdoin tähti toisensa jälestä alkoi kiilua avaruuden sinilaelta.
"Enhän minä yötä vasten voi palata kotiini", ajatteli leski, astuessaan alas joelle, "vaan tottahan jossaki yösijaa saanen".
Kohta oli hän kulkenut joen poikki ja läheni varovasti Aumolaa. Vanhan emännän akkunasta loisti valkea.
"Onhan hän nyt yksin?" jupisi leski ja astui hiljaa akkunan luo. Ei mitään ääntä kuulunut sieltä.
Nyt leski rohkeni astua sisään.
Sairas arvasi, kuka oli tulossa. Hän viittasi leskelle tulla lähemmä.
"Kuinka te jaksatte, rakas muori?" sanoi leski, tarttuen sairaan käteen. "Toivoni mukaan te paranette tästä taudista".
"Sitä en usko" sanoi Lovisa. "Sen vuoksi olen sinut tänne kutsunut. Minun tulee täyttää raskas velvollisuus ennen elämästä eroamistani, minun tulee perinjuurin hävittää sinusta kaikki se kunnioitus, joka sinussa on minua kohtaan. Se on raskas tehtävä sille, joka ei vielä ole kenenkään ihmisen edessä tarvinnut julkisesti hävetä.
"Te olette houriossa, muori rakas, kun noin puhutte", sanoi leski, katsoen sääliväisesti sairaasen.