Kun leski tuli ovesta sisään, kysyi Helena: "minuako haet?"
"Niin juuri teitä", sanoi leski. "Sydämeni ääntä en voi tukahduttaa. Minä tulen pyytämään lapseni takaisin. Vainaja ilmoitti mulle koko salaisuuden".
"Hänen ilmoituksensa ei paljoa merkitse", sanoi Helena. "Ensinkin on se lausuttu semmoiselle, jonka puheesen ei suuresti luoteta, toiseksi se on lausuttu houriotilassa ja mikä pahempi, ilman vieraittamiehittä".
"Ettekö siis myönnäkään Valpurin olevan minun lapseni?" kysyi leski hyvin kummastuen.
"Ajatteletko, mihin asemaan minut asettaisit noilla houreillasi?" virkkoi Helena. "Sitä et varmaan ole ajatellut, ja sen vuoksi annan sulle typeryytesi anteeksi, kun et vasta avaa suutasi tässä asiassa".
"Minä en ajattele muuta kun että minulla on oikeus pyytää lapseni takaisin ja teidän on velvollisuus antaa minulle lapseni, vaikkapa olisitte vielä isomman talon emäntä, kuin olettekaan. Minun lapseni on siis kaksikymmentä vuotta ollut oikeaa äitiään tuntematta! Mutta se ei teidän sydäntänne näy liikuttavan".
"Minä en jouda enkä halua kauan kuulla sinun haaveksimisiasi. Onko sinulla muuta asiaa, niin sano se kohta".
"Muuta asiaa", huudahti leski ja purskahti itkemään. "Muuta asiaa! Eiköhän siinä ole kyllin, että pyytää lastaan, josta on ollut kaksikymmentä vuotta eroitettu".
"Sinä olet parantumaton", sanoi Helena malttamattomasti. "Etkö ymmärrä, ettei sinun puheellasi ole mitään laillista voimaa, kun et voi sitä toteen näyttää?"
"Mutta Jumala tuntee, että puhun totta", sanoi leski ja hänen kyyneleensä valuivat kahta runsaammasti. "Kylläpä te olette hävytön, kun Hänen edessään julkeatte noin valhetella. Sitä en kummastele, jos minulle, köyhälle torpan vaimolle, valhettelette, vaan Hänelle, joka on taivaan ja maan luonut".