Pirtin takaisissa kamareissa oleskeli nuorempi väki ja siellä olivat myös Valpuri ja Hannu.
"Mitä vallesmannille tarjottiin kilpa-ajoissa tuosta oriista?" kysyi Torvela, joka akkunasta silmäili hevosia kartanolla ja tiesi, että hevosasiat olivat arvoisan nimismiehen A ja O.
"Yhdeksänsataa markkaa", vastasi pitkä, hoikka, punatukkainen nimismies, petolinnunsilmillään tuijottaen kysyjään.
"Ettekö myöneet siihen hintaan!" virkkoi suloisella silmän iskulla
Luopion isäntä.
"Siihen hintaan? Olisinpa silloin hullu ollut", virkkoi nimismies, "kun ajattelen mitä juoksijalla voidaan saada". Sytytettyään sikarin, hän jatkoi: "Jaakosta, joka sittemmin oli siitto-oriina ja jonka jälkeläisiä olivat mainiot Ampiainen ja Veikko, saatiin 4,500 markkaa. Se sai sitä paitsi pääkaupunginpalkinnon, 1,000 mk, kruunun palkinnon, 500 ja Hämeenlinnan palkinnon, 500 mk. Summa summarum 6,500 markkaa. Sanoo kuusituhatta viisisataa! Hevoseni on nyt paraillaan 6 vuotias, jota pidetään parhaan voiman ikänä paikottain, vaikka 8. vuosi vasta lienee kukoistuksen aika hevosilla, ainaki Suomessa. Katsokaa tuota hevostani! Sen voima on takaosassa eikä etuosassa, niinkuin vetäjällä. Eikä sen häntä ole kuin saranoilla, joka olisi varman huonouden merkki. Väli, polvesta kavioon on lyhempi kuin polvesta vatsan alaosaan. Niin aina oikealla juoksijalla on. Kaiken tämän johdosta minä sanon, etten paljoa alle kahdesta tuhannesta ai'o myydä Priapustani".
Läsnäolevaiset näyttivät täysin vakuutetuilta yllämainitusta ansioluettelosta ja tyhjensivät kahvikuppinsa miettivällä katsannolla. Rovastin muodossa ilmestyi kuitenki kohta joku tyytymättömyyden merkki ja hän lausui vihdoin, sytytettyään paperiliuskalla pitkäletkuisen piipun: "Hevonen on jalo eläin, vaan kilpa-ajot ovat paholaisen keksintöjä. Mitä todistaa se rautainen marhaminta, joka reen pohjalla romisee. Jos se kielin voisi kertoa näkönsä, niin eläinrääkkäys, yhtä julma kuin milloinkaan ennen, tulisi tunnetuksi".
"Minä en kiusaa Priapusta", ärähti nimismies. "Ei ole rautamarhaminta sen selkää kosketellut sinä ilmoisna ikänä".
"No, no, en suinkaan sitä ole sanonut", jatkoi rovasti. "Vaan moni rääkkää hevosiaan, saadakseen nuo pari, kolme tai neljä sataa markkaa ja kunnian tulla mailmalle julistetuksi semmoisena miehenä, jota hevonen on kunniaan kohottanut. Semmoinen hevoskunnia ei ole suuresta arvosta".
"Minä en halua väitellä asiasta veljen kanssa, joka ei ole hevosmies", vastasi nimismies kopeasti.
"Jumalalle kiitos en toki ole hevosmies", virkkoi rovasti.