"Ja voidaan isänmaa saada kohoamaan sivistyksessä muutoinki kun hevosvoimilla", hän jatkoi.
Läsnäolevat hyvin kummastuivat, kun Priapus samassa hirnui kartanolla, ikääskun olisi se kuullut rovastin puheen. Nimismies tämän johdosta lausui: "Priapus pani vastalauseensa".
Naisten huoneessa oli puheenaine vaihteleva. Nimismiehen rouva puhui miehensä yskästä, joka oli arveluttavan kova, varsinki yöllä. Torvelan emäntä (joka kuului erääsen nykyaikana tunnettuun lahkoon) arveli, että kunki tulee ajatella mitä tietä hän vaeltaapi, leveääkö, vai kaitaista ja lisäsi, moniaat kun hymyilivät, että se asia koski kaikkiin. Luopion emäntä väitti laihuuden vähemmän vaaralliseksi kuin lihavuuden, jonka arvelun nimismiehen rouva jätti arvoonsa. Rovastin rouva mainitsi nyt sanasen kerjäläisten paljoudesta sinä vuonna ja niiden kiittämättömyydestä, lisäten, ettei heitä suinkaan kiitoksen vuoksi autettu. Nimismiehen rouva sanoi, etteivät kaikki, jotka köyhäksi sanovat itsensä, olekaan köyhiä, jonka Luopion emäntä vakuutti aivan todeksi, vaan Torvelan emäntä kielsi, sanoen, että me kaikki olemme hengellisesti köyhiä (jota ei rovastin rouva ollut puheellaan kieltänytkään).
Nimismiehen rouva lähestyi Luopion emäntää ja kuiskasi hänelle: "Onko emäntä kuullut mitään uutta?"
Luopion emäntä, joka oman lauseensa mukaan ei koskaan tiennyt mistään mitään, sanoi hiljaa: "En, en. — No, mitä on tapahtunut?"
"Hm", jupisi nimismiehen rouva. — "Kyllä kaiketi te olette kuulleet
Takalon Elsasta jotaki".
"Takalon Elsasta? En tämän taivaallista", vakuutti Luopion emäntä, lyöden kädellään puuskaan.
"En tahdo täällä kertoa asiasta, joka koskee tämän talon väkeä", virkkoi nimismiehen rouva hiljaa. "Vaan kuulustelkaa Takalon Elsalta asiata, niin kyllä meillä Edvardin päivillä tulevalla viikolla nostetaan kysymys siitä seikasta". Vielä hiljempaa hän lisäsi: "Aumolan emäntä kantaa päätään liian pystyssä ja lukee itsensä rouvien veroiseksi, niinkuin hän äsken muutamassa tilaisuudessa oli sanonutkin".
"Niin, niin, minä sen kyllä uskon", virkkoi hiljaa Luopion emäntä.
"Kyllä minä kuulustelen Takalon Elsalta".
Helenan terävä silmä huomasi jotaki nimismiehen rouvan käytöksessä, joka ei oikein ollut hänestä mieleen. Vaan kun nimismiehen rouva, haudalta palattua, ja Aumolan vierasvaraisuutta nautittuaan muiden kanssa, lopussa muistutti sydämmellisellä äänellä Edvardin päivistä, niin Helenan epäluulo osaksi katosi. Kaikki erosivat sitten, oivallisen illallisaterian syötyään, peijaistalosta, ajatuksissaan ylistäen peijaisien pitäjiä, vaan hyvin vähän muistellen häntä, jonka maahanpaniaisia oli vietetty.